--Minä söisin ensiksi, sanoi Söderling.
--Ka, syö, mikset syö ... onhan siinä ruoka edessäsi.
Ruoka rauhoitti. Oli yhtäkkiä, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään, niinkuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Ei puhuttu sanaakaan. Leuvat vain ehkä toimivat tavallista nopeammin, lusikat ehkä vain vilahtelivat kupista suuhun tavallista vilkkaammin. Söderlingska joutui ennen muita valmiiksi. Silmissä viekkaan leikillinen ilme hän virkkoi:
--Saalishan on oikeastaan Helgan ja Kallen. Ne on nyt ne, jotka ovat rikkaita. Meillä muilla ei ole enempää kuin ennenkään.
--Kyllä te saatte minun löytöni pitää, sanoi Kalle.
--Ja minun myös, sanoi Helga.
Äiti oli yhä puhuvinaan leikkiä, mutta vaikka suupieli nauroi, niin silmäkulma urkki.
--Saan siis menetellä niinkuin omani kanssa? Vaikka pitäisin kaikki enkä ilmoittaisi mitään tulliin?
Kalle ei vastannut. Hän söi koneellisesti, melkein ahneesti, ajatukset jossain muualla.
--Ei ainakaan minun paalejani tarvitse ilmoittaa, sanoi Helga.