--Sanoisit sen sillekin, niin ehkä sekin siitä pääsisi.
--Minä sanon sen sille heti paikalla. Missä se nyt on?
--Tuollahan se.
Helga sysäsi syrjään telineensä ja meni ulos.
Hän oli ajatellut sen toisin. Hän ilmaisee sen vasta myöhemmin, vasta sitten, kun paalit on myöty ja saatu rahat ja niillä rakennettu tupa Kallelle ja Hannalle--sinä päivänä, kun heidän huoneensa on valmis ja kun istutaan ja juodaan tuliaisia häiden jälkeen. Silloin hän pyytää opettajatarta puhumaan ja hän puhuu: »Nyt meidän, rakkaat ystävät, kuitenkin on muistettava, että tämä kaikki on saatu Herralta. Herraltahan meille kaikki tulee, mutta tämä tupa on tullut hiukan eri tavalla kuin tavallisesti. Se on saatu rukouksen avulla. Herra on kuullut yhden kaikkein pienimpänsä palavan rukouksen. Hän rukoili yön hiljaisuudessa, ja Herra kuuli hänen äänensä. Herra antoi sen siksi, että sitä häneltä rukoiltiin. Siitä siis näkyy, että Herra kuulee meidän rukouksemme. Meidän tulee uskoa se ja meidän tulee rukoilla, aina rukoilla, kaikkein eikä vain yksien.» Ja sitten olisi rukoiltu yhdessä ja veisattu yhdessä ja Herra olisi saanut sijaa heidän kaikkien sydämissään....
Niin oli Helga sitä kuvitellut. Mutta miksei hän voisi ilmaista sitä Kallelle jo ennenkin? Kalle ei saa murehtia. Hänen täytyy tietää, millä tavalla hän sai rahansa, kuka hänelle ne antoi. Hänen täytyy voida ottaa vastaan jumalan lahja ja siitä iloita.
Kalle istui kala-aitan kynnyksellä panemassa silakanpaloja turskasiimaan. Helga kyykähti hänen viereensä häntä auttamaan.
--Ei se ole mikään synti, jos ei ilmoitetakaan tulliin. Isä luulee, että sinä sitä haudot. Isä hautoo sitä itse ja luulee, että sinäkin sitä haudot. Mutta mikä on jumalan anti, sen saa pitää lyhentämättä.
--Mistä sinä tiedät, että se oli jumalan anti?
--Koska minä sitä häneltä rukoilin ja se samassa myös tuli.