--Eiköhän olisi parasta, ettei sitä avattaisikaan, sanoi Söderling.
--Miksei? Mikä herran nimessä teitä oikein vaivaa? puhkesi emäntä. Mikä teillä on?
--Mamman ei pitäisi turhaan lausua ... virkkoi Helga ujosti.
--Minä kysyn, mikä teitä vaivaa? Miksei saisi kirstua avata?
--Sano sinä se nyt, Kalle, sanoi Söderling ja nousi ja meni.
Ovessa tuli häntä vastaan ukki, hyvällä tuulella, nukkuneena, mutta ei vielä selvinneenä, lekkeri kainalossa.
--Hei! Hei! Terveisiä kaupungista! Missä ne on kaikki? Saako täällä kahvia tai muuta märkää?
Söderling livahti ulos, aikoi pysähtyä oven eteen, mutta loittoni niin kauvas, ettei voinut kuulla, mitä tuvassa puhuttiin. Hän pysähtyi, lähti taas menemään, käväisi kiikarikalliolla, meni sieltä kala-aitalle ja nosti turskasiimavehkeet pois oven edestä, johon ne olivat jääneet Kallelta ja Helgalta, mutta katui ja pani ne siihen takaisin. Sai koukun peräimineen lahkeeseensa ja astui peräimen päälle ja oli lentää nokalleen. Sitten hän palasi tuvalle, niin lähelle, että voi kuulla jotakuinkin.
Emman ääni kuului ylinnä, yhä kiihtyen, Kallen ja Helgan sanoessa sanottavansa säyseästi ja tyynesti.
--Kyllä pitää olla! Mutta siitä ei tule mitään! Vai semmoistako te täällä sittenkin olette hautoneet! Mutta sehän on niin hullua kuin suinkin saattaa olla. Antaa pois kaikki! Vaan sehän olisi sama kuin halkaista nuotanperä nostaessa.