--Hanna seisoi ulkona ja odotti.
--Jätittekö sitten venheen satamaan purjeet levälleen?
--Pappa jäi sinne.... Ja kun minä tulen kadulle, niin kuulen jonkun sanovan: »Päivää, Söderlingska», enkä ensin älynnyt, mistä se tuli.
Nyt otti Hanna väkisin puheenvuoron:
--Se oli konsuli ... se istui siinä piilissään. Se oli juuri sanonut minulle: »Saa nähdä, tunteeko Söderlingska minut.» Minä tunsin heti sen sahvöörin, vaikka sillä oli turkki nurin päällä ja riihilasit nenällä.
--Annahan kun minä haastan ... haasta sinä sitten.... Se oli todellakin se meidän konsuli, joka istui punaisessa pillissä, joka hyrräsi kuin vimmattu.... En minä ensin osannut, mihin katsoa. »Tulkaa sisään, niin ajetaan vähän.» Hanna hyppäsi heti sahvöörin viereen kuskipukille.... En minä tiedä, mutta siinä minä sitten samassa jo minäkin istuin sen mustan vieressä, tulipunaisessa paholaisen kelkassa ja tulipunaisella sohvalla ... sillä oli silmät edessä ja takana ... minä upposin kuin heinärukoon. Samassa ovi paukahti kiinni ja minun hameeni jäi väliin ja repesi, tuossa vielä näette. Ja sitten mentiin, enkä minä tiedä, minne mentiin ja minne tultiin; milloin oltiin kaupungissa ja milloin maalla ja se hohotti vain ja nauroi, kun minä huusin. »Tämähän menee ihan helvettiin!» minä sanoin. »Ei tämä nyt mene, vaikka kyllä tällä sinnekin pääsee. Mennäänkö?»--»En minä vielä tällä kertaa.»--Sen pakana! Mutta kun se viimein pysähtyi, niin oli syöstä minut suin päin mereen, ja jos ei Hanna ollut jo siinä vastassa, niin kolera-altaaseen menin. »Kiitos kyydistä!» minä sanoin, »ja kiitos siitä läpi vuoden lypsävästä lehmästä!» minä huusin. »Mistä lehmästä?»--»Siitä, läpi vuoden lypsävästä!» minä sanoin. En tiedä, kuuliko se tai ymmärsi, sillä taas se räjähti menemään ja meni eikä jäänyt muuta kuin vähän haikua jälelle. Pappa töllötti venheen kokassa, suu auki, eikä osannut muuta kuin: »Missä helvetissä te!» Se oli kerrankin sana paikalleen. Niinpä niin! Mutta kun me suistuimme Hannan kanssa samalta laidalta yhtä kyytiä venheeseen, niin pappa hoipertui ja astui rikki pirttupullon, jonka Hanna oli pannut keskituhdon alle, eikä me huomattu sitä ennen kuin Villingin salmessa, kun rupesi tekemään kahvia mieli, mutta silloin se oli jo myöhäistä. Se oli maksu konsulin kyydistä.... Ja siinä humussa unohtui potattisäkkikin vielä Viron jahtiin. Sus siunaa, minkä näköisiä ne oli ... turkki nurin kummallakin sekä itsellään pääpirulla että hänen rengillään ja riihilasit otsalla.... Jos sitä kesti vielä vähän aikaa, niin merikipeäksi tulin, vaikka olenkin kalastajan akka.
--Minä olisin ajanut siinä vaikka koko päivän....
--Niin sinä ... kyllähän sinä....
Söderlingska ja Hanna saivat nauraa yksin seikkailuilleen. Helga koetti kyllä nauraa mieliksi, onnistumatta, Söderling ja Kalle eivät koettaneetkaan.
--Se oli sitä, ja nyt avataan kirstu ja otetaan tuomiset esiin.