JOUKO Siellä se on, taikamajassa, miehen kallossa … se on sen sinne vanginnut ja pani minun häntä vartioimaan … ja neuvoi taian millä hänet hallitseisin, vaan (valittaen) en muista enää enkä uskalla uudelleen kysyä.
EMÄNTÄ
Et taikoja tarvitse, kun on tämä … et muuta tarvitse.
JOUKO (ikäänkuin ulkoa opituita sanoja kertoen) »Taika on tiirikka, se avaa ja sulkee, sitoo ja päästää; jolla oven salaa aukaset ja jolla sen salaa umpilukkoon sulet, vaan jos väärin teet, et ikinä ulos pääse; se on kuin pyydys pahan haltijan polulle pantu, loukku tiellä, rauta lumessa jälen alla—omaan jalkaasi tarttuu, jos et osaa oikein asettaa.»—Minä en milloinkaan osaa, en mitänä muista, vaikka yöt valvonen ja päivät päätäni punonen … paha minut perii! Ei minusta milloinkaan tietäjäksi!
EMÄNTÄ Jouko, elä hätäile, elä sitä sure … voi, ei hän meille, ei meille mitänä mahda.
JOUKO Sisääni solahtaa jonakin yönä … unissa on jo uhannut … sydänalaani asettuu … ei lähde millään … sitä isä toivottaa.
EMÄNTÄ Menemme sinne metsään … sinne kuusen alle, pyhän kuvan edessä rukoilemme pois sinusta rienan.
JOUKO (vavisten)
Jos isä saisi tietää, meidät tappaisi.
EMÄNTÄ
Ei saa tietää … lähdemme täältä, pakenemme pois…
JOUKO (uteliaasti)
Minnekkä? Papinko luo?
EMÄNTÄ Ei sinne. Heikko on Kontolan Kiesus, yksi vaivainen kello puupirtin katolla kalkattaa (hurmautuen omista sanoistaan.) Valamoon lähdemme, satain pyhimysten saareen, monasteriin merentakaiseen, siellä kivestä temppelit, korkeat kuin vaarat, kultaa ja hopeaa kiiltävät, siellä riemuiten kellot kilajaa ja laulu loppumaton helisee; siellä iso Jumala asuu! Sinä sinne jäät, pyhiä miehiä palvelet, itse kerran pyhäksi tullaksesi.