—Älä saastuta, orjanainen, haltijan pyhää astiaa! ärjäisi Panu ja vetäisi maljan syrjään.
—Luulin voudin kalun kelpaavan … niinpä pankaa, mihin tahdotte, ja päättävästi, melkein vihaisesti sysäsi Annikki koristeen kädestään Panun eteen pöydälle.
—Pannaan sitten talteen, niin saa itse antaa, kun tulee, virkkoi Panu, kaksimielisesti hymähtäen orjatytön jälkeen, joka itkua tehden livahti ulos pirtistä.
Hetken kuluttua seisoivat Kari ja Annikki saunan seinämällä. Kari oli aseissa ja pois lähdössä.
—Älä vielä tee sitä, rukoili Annikki, odota vielä vuosi niinkuin lupasit. En minä uskalla … tekee, minkä tahtoo, kun kirkotkin ilmaan nostaa.
Kari seisoi synkkiä tuumia hautoen. Mutta eihän hänellä ollut, mihin paeta tytön kanssa keskellä talvea. Hänen majastaan heidät pian saavuttaisivat, kun kaikki heimon miehet tietysti olisivat Panun puolella. Ja häntä itseäänkin jo kammotti Panun salainen voima.
—Kun vain tietäisin, etteivät lahjoillaan saa sinua lumotuksi?
—Vaikka heittäisivät helmaani kaikki Ruotsin kuninkaan rikkaudet, niin en sittenkään.
Kari veti tytön puoleensa, Annikki kurkottautui käsillään häntä olkapäihin, ja sanattomina seisoivat he hetken aikaa heikon kuutamon kuvatessa heidät pitkäksi varjoksi hangelle, jossa tuuli lunta juoksutteli. Varjo erosi kahdeksi, toinen katosi saunan suojaan, mutta toinen lähti nopeasti liukumaan jäälle päin.
Se katosi rantatörmän alle, ilmaantui taas jäälle ja hoippui siellä yhä himmeten, kunnes kokonaan katosi.