—Sopuun neuvoo! Suurin osa ruumistaan on sovun tiellä, riensi Jorma selittämään.
—Vihaan vaatii, päänsä on vihan polulla! intteli Ilpo.
Miehet seisoivat katsellen toisiaan epätietoisina siitä, mitä arpa oikeastaan oli vastannut.
—Sano, Panu, mielesi … sinä, panija arvan, arvan mielen parhaiten ymmärrät.
Panu mietti vähän aikaa ja virkkoi sitten:
—Päin vihaan, sopuhun syrjin, minne pää on päättelevi, sinne mielikin menevi.
Eikä sen sanan jälkeen enää ollut ketään, joka olisi epäillyt oikeaksi Panun panemaa arpaa. Ei ollut muita kuin vanha Jorma, mutta Jorma oli aina vastaan, ja pois olivat heimon miehet tottuneet panemasta arvoa hänen sanoihinsa.
Niin oli siis nyt Panulan neuvottelussa päätetty se, mitä heimon tietäjä oli pitkät ajat mielessään kantanut, oli päätetty sekä miesten yhteisen mielen että haltijain pyhän arvan ilmoituksen mukaan, ettei mitään yhteyttä olisi ylläpidettävä Kontojärven papin kanssa, vaan vihoin häntä kohdeltava ja vihoin oltava hänen haltijaansa Ristin-Kiesukseen, joka jo oli paljon tuhoa tuottanut Karjalan vanhalle tiedolle ja yhä uudella tuholla uhkasi. Tämä päätös olisi kaikkien miesten voimalla toimeen pantava, ja heimon yhteisiin käräjiin olisivat haastettavat kaikki, jotka sitä vastaan rikkoisivat, ja tuomittavat, niinkuin esi-isäin vanha tapa vaatii haltijain vihoittajia tuomitsemaan. Ja kun Panu sen juhlallisella äänellä julisti, kohottaen oikean kätensä taivasta kohti ja vasemman poikkiteloin rinnalleen painaen, vahvistivat miehet hänen sanansa:
—Niin olkoon kuin Panu oikein sanoo!
—Älköön ainoastaan siihen tyydyttäkö, lisäsi hän, vaan uhrattakoon yhä ahkerammin, turvauttakoon taikoihin ja loitsuihin kaikissa tiloissa, etteivät haltijat tympenemään pääsisi ja vieraan jumalan tietäjä heitä saisi puoleensa temmatuksi. Uhrattakoon kotohaltijoille kaikista uutisista ja esikoisista osa suurempi kuin ennen ja kaikesta metsän riistasta ja veden viljasta parhaat. Ja saapukoot ensi kevännä kaikki heimon miehet tänne pyhälle vaaralle uhraamaan ja antimiaan haltijalle kantamaan!