—Ei ole Jorman virsille vertojen vetäjää, kehahti Kari puolestaan.
—Nähnettekö noita sinipiikoja ja metsän väkiä, vaikka aina kehutte? arveli Karilan emäntä.
—Monesti on nähty, hyvä emäntä. Olen Tapiotakin vilahdukselta saanut silmätä. Talvella Tapion parhaiten näkee, kovana pakkasaamuna, kun päivä vaarojen välistä kiiluu, silloin se suuren kuusen takana seisoo, ja partaansa sukii… Mielikki syksyllä näytäkse, kun lehtoisen vaaran rinne koreimmillaan paistaa, punaisena ja keltaisena hohtaa, silloin se vähän ennen auringon laskua samannäköisissä kirjavissa vaatteissa vaaran rinteellä istuu. Silloin kun metsään menee, metsä niillä mailla viljaa vilisee, on kuin kaiken metsän elävät mukanaan kuljettaisi: oravat kurahtelevat, teeret kukertavat, metso kotkottaa, metsäkana kokkaa pekkaa panee, ja palokärki huilauttelee.
—Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä kukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari … vetten vaiheilla ne näkee tai luhtain ranteilla metsän rinnassa … sumuhameisiin pukeutuvat, ja jos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä soittelet, niin karkeloon käyvät…
—Muttei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa.
—Mikä lienee siihen syynä, etteivät näe?
—Eivät katsoa osaa, ei ole silmä siihen teroittunut, ei mieli haltijoita kohtaan herkistynyt. Ystävinä ennen haltijoita pidettiin, jotka hyvää soivat, nyt vihamiehinä kohdellaan, joita manataan ja penätään ja taioilla ja tempuilla vangita ja sitoa koetetaan.
—Mutta eikö ole tehona taioissakin?
—Ei tehoa taika muihin kuin tyhmään kansaan, jolla Panu niitä teetättää. Manaukset ovat tarpeen, aseet pitää olla puhtaat, pyydykset siistit ja mies hajuton, ja kun sitten metsän väen iloksi laulaa tai soittaa, niin siinä on taikain taika. Muuta ei tarvita, kun mies muuten kykenee. Mutta kymmeniä kujeita, satoja sotkuja vaatii nyt Panu ja niitä opettaa ja on ne kaiken kansan uskoksi ylentänyt. Ei nyt olekaan ylempää tietoa, ei korkeampaa viisautta muuta. Katsokaahan, mitä teetättää jäniksen pyytäjällä. Minä kun vien langat metsään, pyyhin havuilla, poltan pois pirtin hajun enkä paljaalla kädellä koskettele. Kun olen ne virittänyt, loihdin näin:
»Minä laitan lankojani, liitän näitä liinojani, liitän liinani lumelle, lasken langat hangen päälle. Jänön poika kyykelöinen, juokse noron notkokkeita, painakkeita painattele, juoskos kullaisna käkenä, hopeaisna möykkyränä vasten minun pyytöäni, kohen kultalankojani.»