Pöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan ja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan ääressä säestäessä.
—Mistä laulamme? kysyi Kari.
—Laulamme Väinöstä, joka venettä rakenti, vaan ei saanut valmiiksi, kun kolmea sanaa puuttui.
Ja he lauloivat Väinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan ja, kun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta tutisi Jorman harmaa parta hänen Väinön vaelluksia laulaessaan, ja riemuiten lopetti hän laulunsa Väinön sanoilla:
»jo nyt sain sadan sanoja, tuhansia tutkelmia, sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta!»
Mutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja nykyiset, ja huoaten hän virkkoi:
—Sieltä hän ne haki, ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne ne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa nousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat uudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen sampo.
Pitkälle karstalle oli päre pihdissään palanut, uupumus valtasi mielet ja uupumus miehet, ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä. Vanhukset nukkuivat pian, mutta Kari valvoi kauan mietteissään. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin nousi ylös, pistäytyi pihalle ja tuvan nurkalta kuulosteli. Mutta ei kuulunut jäältä liikettä, eikä näkynyt Panulasta valkeata—ei ollut vouti siis vielä saapunut.
XVII.
Seuraavana aamuna varhain herätti Karin äiti miehet kiireesti ilmoittaen, että oli nähnyt verekset ilveksen jäljet käydessään lähteellä vettä noutamassa. Nopeasti nakkasi Kari keveimmät hiihtovaatteensa ylleen, heittäytyi suksilleen ja puhalsi otuksen perään, jonka jäljet johtivat talosta vuoren rinnettä alaspäin.