—Jos voudin väen näet jäätä ajavan, pane musta tervassavu tuvan lakeisesta nousemaan, virkkoi hän lähtiessään äidilleen, ja sen sanottuaan potkaisi hän menemään.
Jorma lähti jäljestä hiihtämään kiinnitettyään emännän täyttämän eväskontin selkäänsä ja sen päälle sidottuaan Karin turkin.
Verkalleen hiihteli Jorma Karin latua, joka noudatteli ilveksen jälkiä. Huimaa vauhtia oli Kari mennyt, ja pitkät matkat oli sauvan somman jälkien välillä. Ei yrittänytkään Jorma häntä saavuttaa, oli vain tarkoituksena ehtiä siihen, kun Kari otuksen yllätettyään ja hiihtämästä herettyään tarvitsisi paksumpia vaatteita hiestyneen ruumiinsa verhoksi.
Ilveksen jälkiä tarkastellessaan oli Jorma huomaavinaan, että se oli suuri koirasilves, joka alussa ei ollut kiirettä pitänyt, vaan juosta jolkutellut omia aikojaan kuutamoisen yön paisteessa. Välistä oli vähän syrjään poikennut, haavikoita ja ahoja kierrellyt jäniksiä vaanien ja eräässä paikassa oli ensin maahan kyykistynyt ja siitä kolme pitkää laukkaa ottanut, mutta pelastunut oli jänis hirvittävän pitkiä harppauksia tehtyään. Pitkältä olikin ilves juossut, ei ollut vielä aikeissakaan asettua päiväuntaan ottamaan. Eikä ollut omia aikojaan kulkenut, joku matkan pää sillä oli varmasti mielessä, koska laski suoraan ja väistämättä yhtä ilmansuuntaa kohti. Juoksijailves se nähtävästi oli, kotoisin muualta ja muille maille menossa. Yhä uteliaammin alkoi Jorma seurata jälkiä, kun hänen omat pyydysmaansa lähenivät. Jos ei ilves kohta tee äkkimutkaa, niin on se kulkenut suoraan hänen lammelleen.—Tultuaan sille paikalle, missä hän eilen Kariin yhtyi, näki hän, ettei ilves ainoastaan ollut juossut entistä suuntaansa lampea kohti, vaan asettunut vielä hänen omille eilisille suksen jäljilleen. Jo kiihtyi Jormankin kulku tavallista kiivaampaan menoon. Kun saapui metsämajalleen, näki hän, että ilves oli juossut sen editse, ja lammen yli loikattuaan ojentanut suoraan Jorman jänismaalle. Mutta kun Jorma sinne saapui, pääsi häneltä hiljainen huudahdus, huudahdus, joka pääsee varovaisimmaltakin metsämieheltä odottamattoman ilmiön edessä. Ilves oli vienyt haltijan jäniksen, iskenyt sen makuukseensa … tuosta oli loikannut kaatuneiden haapojen yli, laskenut jäniksen maahan, veren juonut ja sitten sen kanssa matkaansa jatkanut, veripilkkuja lumeen tiputellen.
Siinä oli Jormalla ongelma, jota hän, hangessa polviaan myöten seisten, turhaan koetti ratkaista. Jäniksenhän piti olla haltijan jänis, jota ei ollut uskaltanut tappaa, saattoihan se olla haltija itsekin, jäniksen turkkiin pistäytynyt. Jos se ei olisi ollut, miten se olisi säilynyt lankain keskessä koko talven niihin tarttumatta. Mutta jos se oli haltijan oma tai haltija itse, kuinka oli ilves saanut sen otetuksi, ja kuinka se ei ollut saanut vaaraa väistetyksi?
Jorma lähti jälkiä tarkastamaan ja huomasi uudeksi ihmeekseen, että se ei enää jatkanutkaan suoraan pohjoista kohti, vaan kääntyi itään Korpijärveä kohti. Ilves oli tullut tähän kuin tietylle kassalleen ja tästä kääntynyt. Entäpä oli ilveskin haltijan eläin? Entäpä oli jänis sitä varten siihen varattu ja sentähden pyydyksistä säilynyt? Yhä mutkaisemmaksi kävi ongelma, mutta siitä oli Jorman hyvä mieli, ettei ollut jänistä tappanut.
Mutta jos Kari tappaa ilveksen? Jos hän tietämättä, millainen otus on edessään, ajaa sitä takaa ja saavuttaa ja tappaa haltijan pyhittämän? Jos se oli sitä varten pantu pirtin peräitse juoksemaan, jos oli siinä pahansuovan ansa, sinipiikain kateudesta virittämä tai turma jonkun tietäjän nostama? Olisiko Panulla sitä voimaa?
Kiireesti suki Jorma sukset jalkaansa ja lähti lykkimään lylyään Karin jälkeen, minkä vain jaksoi.
Vaikeita taipalia oli nyt ilves juossut, kohonnut kallioisille kukkuloille jyrkimmistä paikoista ja laskeutunut yhtä jyrkistä alas. Karinkin oli täytynyt ne kiertää ja etsiä matalampia kohtia. Korpijärven rannalla, joka oli korkeata ja jyrkkää louhikkokalliota ja jossa kasvoi pitkiä honkia, oli Kari ollut otuksen saavuttamaisillaan. Suuren kiven päälle se oli nähtävästi ruvennut maata. Kari oli kiertänyt sen ja suksilta laskettuaan päässyt louhikossa hiipien ilvestä niin likelle, että sai sitä ammutuksi. Karvat olivat pölähtäneet, vertakin oli jäänyt, mutta nahkansa oli ilves pelastanut, juosten jään yli vastapäätä olevalle Uhrivuorelle.
Haltijan eläin se siis sittenkin oli! Ja siihen oli Kari nyt siis nuolensa laukaissut!