Hetken aikaa he kuulostivat, mutta ei sieltä mitään kuulunut. Savusta päättäen, jota lakeisesta nousi, oli Panu siellä vast'ikään ollut, mutta sitten nähtävästi poistunut, koska veres latu vei ylös vuorelle.

—Lähdemme, virkkoi Jorma.

Tie oli jyrkkä ja kaitainen, kulkien toinen toistaan suurempien kivien ja kallionlohkareiden lomitse ja tuuheain, maahan saakka ulottuvien kuusenoksien alitse. Joskus aikoinaan oli Jorma tästä kautta kulkenut, mutta olisi tuskin enää osannut, ellei Panun latu olisi ollut ohjaamassa. Lopulta muuttui latu ahtaaksi poluksi kahden vuorenseinän välissä, jonne vain vähän taivasta siinti. Miesten täytyi astua alas suksiltaan ja kantaa niitä käsissään. Noustuaan viimeisen nikaman olivat he samassa vuoren korkeimmalla kukkulalla, tullen sinne kuin takatietä linnan torniin.

Vuoren laki oli tasainen kuin lattia, matalan kivisen aituuksen ympäröimä. Alempana jyrkänteen rinteellä kasvavien kuusien latvojen yli, jotka olivat myrskyistä kokoon kähertyneet, näkyi kaikille haaroille, niin kauas kuin silmä kantoi, synkkää, ruskean viheriää saloa, kaukaisia vaalean sinertäviä vaaroja ja niiden välissä repaleita suurista metsäjärvistä. Aituuksen keskessä kasvoi suunnattoman suuri, tuuhea ja paksu kolmeksi haarautuva ikikoivu, jonka oksille oli ripusteltu metsällisten nahkoja ja pääkalloja, jousia, viiniä ja keihäitä, ja koivun juuresta kumpuili kovimmallakin pakkasella sula, höyryävä, kirkasvetinen lähde, joka vuoren halkeamasta alas valuen muodosti sen kuin kuohussaan jäätyneeksi koskeksi.

Jorma ja Kari olivat päänsä paljastaneet ja lähenivät koivua ja lähdettä, Kari ripustaakseen koivuun jousen, jolla oli ilvestä ampunut, Jorma vuollakseen lähteeseen lastuja tuluksissaan riippuvasta hopeatangosta, joka hänellä aina oli metsäretkillä mukanaan sitä tarvetta varten, että olisi haltijoille uhrattava.

Mutta kun miehet olivat tulleet niin lähelle puuta, että voivat nähdä sen ympäri, pysähtyivät he molemmat, jääden hämmästyksissään katsomaan outoa laitosta, joka oli koivun toiselle puolelle rakennettu. Se oli kiviselle jalustalle vähän matkaa koivusta asetettu puunhaarukasta tehty ihmisen muotoinen kuva, jonka pää oli suuri ja pyöreä koivun pahka, kädet—kaksi puuhun kasvanutta oksaa—väännetyt yhteen pitämään sitä hopeaista maljaa, johon Panu markkinoilta palattuaan oli miesten rahauhrit ottanut—silmät, suu ja nenä puuhun leikatut, silmät vielä kiiltävillä helmillä varustetut ja parta naavasta kyhätty. Hartioillaan oli kummituksella karhunnahka ja selässä hihnasta riippumassa arpakannus. Sittenkun Panu oli kuvan paikoilleen asettanut, eivät olleet Jorma eikä Kari uhrivuorella käyneet. Jorma teki uhrinsa kalalampensa kuuselle, Kari milloin millekin puulle, minkä metsässä tapasi ja missä hänestä haltija näytti asuvan.

Säälin, suuttumuksen ja äitelän mielen ilme kasvoissaan katseli Jorma hetken aikaa heimonsa jumalaa, kunnes puhkesi sanomaan:

—Voi sinuas, variksen pelätti, mikä olet! Voi sinuas, narrikansan kuvatus, minkä tietäjäsi on tehnyt! Sinulleko, puupökkelölle minun uhrata pitäisi, kymmenykset kaikesta saaliistani kantaa, kun pääni päällä humisee taivasta tavoittava jumalieni puu ja sen alla kumpuaa haltijan lähteen silmä. Kari, ripusta uhrisi koivun haltijalle, ja minä annan kaikki hopeani lähteen haltijalle.

Ja niin oli tuohtunut Jorma-vanhus, että riipaisi irti koko hopeatankonsa, josta vain kulloinkin muutamia lastuja uhriksi vuolaisi ja pudotti sen lähteen pohjalla olevaan kattilaan, ottipa vielä hopeaisen solkensakin paidan kauluksesta ja uhrasi senkin, loihtien:

»Tapio talon isäntä, metsän ukko halliparta, Mielikki metsän emäntä, metsän armas antimuori, tule jo kullat ottamahan, hopeat valitsemahan, ota kullat kullastasi, hopeat hopeistasi, kullat annan kynsillesi, kämmenillesi hopeat Tapion talon hyväksi, Metsolan ihastukseksi.»