—Minkähän tekee?
—Tekee, armollinen herra, kahtalaisen tempun. Jos on paetakseen, niin pakenee, ettet nähdä saa, mutta jos on päälle tullakseen, niin töyttää päälle semmoisella raivolla, ettei mikään edessä kestä. Mitenkäs kävi viime talvena, kun naisen kädestä illallisen nautit? Siihen olisit ukon alle jäänyt, jos eivät koirat ja miehet hätään joutuneet?
—Senkö syyksi luulet?
—Sen syy se oli! vakuutti Panu, ja kaikki muut miehet siihen hartaasti yhtyivät.
—Olkoon sitten… Mutta ovatko nyt saaliit tiedossanne?
—Tiedossa ovat.
Vouti kun oli aterioinut ja oluthaarikan eteen kyynärpäät pöytää vasten asettanut, pani hän miehet kertomaan, missä karhut olivat ja miten kierretyt, miten olivat jälkensä kulkeneet ja kuinka makuilleen asettuneet.
—Ensimmäisen kiersi tämä Jouko pikkupoikain kera. Jänislangoilla kulkiessaan löysivät jäljen ja sitä seurasivat kuin karjan uraa. Lähivaaroja otso oli kierrellyt, niinkuin tässä koko kesän kierteli näyttäytyen ja kuuluutuen milloin millekin; näkivät sen naiset, näkivät lapset, ja koirat ajaa pölyyttelivät kuin pihajänistä. Näkevät nyt pojat mesikämmenen suota tarsivan, ilmaa nuuskivan, kavahtaa se tuolla Kokkokalliolla suureen kelohonkaan ja sieltä maailmaa tähystelee. Pojat vähän matkan päässä puun suojassa tarkastelevat. Laskeutuu ukko alas puusta, viheltää pojille kuin olisi koiriaan viheltänyt ja vierii suolle, pojat perässä. Suolla on heinäsuova kuivan maan laidassa; sen hajoittaa, sitä penkoo ja pahnustaa ja kiertäiksen kuin koira käppyrään. Huomenna kun mennään katsomaan, siinä vielä makaa eikä ole liikkunut koko talvena.
—Sen otamme sieltä kuin orrelta.
—Ka, Tapio hänet tiennee.