—Olet taikoja oppinut, puheli Panu, mutta parhaat ovat oppimatta. Taioista suurimmat ovat ne, joilla ihmisiä lumotaan, mutta niitä lähinnä on otsotaiat, sillä otso on tietäjä eläinten joukossa ja monet haltijat ovat hänellä hallussaan, myyrä häntä talvella elättää ja hunajaa mehiläispesästä kantaa, palokärki kesällä hänen iloikseen viheltää ja edellään lentää. Mutta vaikka taikoja koko joukon tunnet, et tiedä vielä, mikä on taika, ja mikä on sen tarkoitus. Taika sitoo ja päästää, sulkee ja avaa. Taika on tiirikka, jolla salaa oven umpilukkoon panet ja jolla sen siitä salaa avaat. Se on kuin pyydys pahan haltijan polulle pantu, lanka aidan raossa, loukku tiellä, rauta lumessa jäljen alla. Ennen, kun haltijat hyviä olivat, tottelivat kolmea sanaa, loihdulla heidät hillitsit. Jorma luulee, ettei vieläkään muuta tarvita. Mutta sitä pitäen, kun Ristin-Kiesus Karjalaan tuli, ovat pahat haltijat irti päässeet, jotka ennen Kipuvuoressa vangittuina olivat taikka kahden puun välissä tuulisella säällä ruikuttivat. Ne eivät sanasta säikähdä, vaan ne pitää tekotempulla voitettaman. Kuta kummempi temppu on, sitä vaikeampi on sen sitä välttää, kuta ovelammin osaat sen tehdä, sitä helpommin se siihen lankee. Ne ovat vainajia kaikki pahat haltijat. Vainaja kun haltijaksi pääsee, on paha kiusaamaan, sitä pahempi, kuta läheisempi. Reita on tätä nykyä vainajista vainolaisin. Joka paikassa se piilee ja väijyy, ole varma siitä, että otson ajossa huomennakin kantapäillämme hiihtää. Missä sauvattoman suksen jäljen näet, joka on nietoksien harjoja hiponut, siitä on hiihtänyt. Jos ei minulla ollut sen tietoja, monta kertaa olin hukassa.
—Millä lailla sait Reidan tiedot, isä? kysyi Jouko ponnistellen Panun perässä, joka hiihti sitä kiivaammin, kuta enemmän puhui.
—Sen sinulle tänä yönä ilmaisen. Ilmaisen sinulle kerran kaikki tietoni ja kaikki taikani siirrän. Vielä en sitä tee, et jaksa kaikkea muistaa. Mutta seuraa nyt tarkoin ja näe, miten otsoa vastaan varaime.
Panu pysähtyi suunnattoman suuren muurahaiskeon luo, joka oli tuuhean kuusen ympärille rakennettu. Yhden toisensa perästä pisti hän keihäät ja nuolet kekoon, keihäät sen juureen ja nuolet huippuun ja käänteli niitä kuin rautaa ahjossa, kuulumattomia sanoja hymisten. Sen tehtyään otti hän hopeaisen uhritankonsa tuluslaukusta ynnä sitä varten tehdyn pienen veitsen, käski Joukon tekemään samoin ja astumaan hänen askeliinsa, kun hän kekoa kiersi. Kolme kertaa kiersi hän keon myötä- ja vastapäivään, vuolaisi joka kerralla murusen hopeata kekoon ja loihti:
»Ota teräs tenhojasi, ime muuraisen mujuja, väkeviä, vihavia myrkkynesteitä nenähäs. Kerran raapaisen kärellä, ihon auki irtautan, verisuonet puhki pistän,— Jo on verissä vihani, kuolon kalma kalvamassa, et kuin kerran kellahtanet hangen päällä hengetönnä.»
Otettuaan aseen itsekunkin nopealla nykäisyllä pois keosta ja pistettyään ne hankeen ikäänkuin niitä siinä terästääkseen antoi hän ne Joukolle ja käski viemään ladulle suksien luo. Itse nyhtäisi hän keolle jääden vasemmasta pohkeestaan, vasemmasta kainalostaan ja vasemmalta puolen rintaansa kolme karvaa kustakin ja ripotteli ne uhriksi kekoon. Sitten taittoi hän oksan kuusesta, ripsui sillä aseiden jäljet umpeen ja lakaisi lumenkin askelilleen, peräytyessään takaperin suksien luo.
—Nyt on aseet varattu, omamme ja muiden. Itse olemme vielä varaamatta. Jätämme aseet tähän ja otamme ne palatessa. Käymme pajanväen avuksemme ottamaan. Ne otamme sijasta siitä, jota et ole ennen nähnyt, mutta jonne sinut nyt saatan. Hiihdämme tässä nyt pyhän vuoren rinteelle. Tämän laella tai tämän ympärillä, mutta paras kaikista, jos tämän niemen kärjessä, ovat taiat tehtävät. Täällä kaikki haltijat asuvat, täällä ne ovat lumottavat, lepytettävät ja sidottavat. Täällä ne parhaiten rukouksia ja taikoja tottelevat. Monet luulevat, että saman tehon tekee, missä rukoilit, uhrasit tai taikasi toimitit. Saattaahan joskus muuallakin haltija asua, mutta yhtä hyvin sattuu, että on poissa. Mutta uhrivuorella hänet aina tapaat. Tänne pitäisi kaiken kansan uhraamaan saapua, tänne antimensa kantaa. Ei kunkin kotoinen uhri ole aina tarpeen, ei ole aina hyväkään. Ei tiedä tavallinen mies, milloin uhri on otollinen, tietäjä yksin sen tietää ja uhraa muiden edestä. Hän on haltijoihin tottunut ja haltijat häneen. Uhri, olipa kuinka oivallinen tahansa, ei vaikuta sopimattomalla ajalla: kuusta, auringosta, tähdistä, tuulista tietää arvata tietäjä ajan oikean. Kun on aika oikea, ei tarvitse kovinkaan paljon uhrata, saatat vasken kullasta, tinan hopeasta vuolaista… Mutta nyt olemme perillä.
Jouko näki tuuhean kuusikon edessään häämöttävän. Sen läpi tungettua oltiin aukealla, jossa Panun taikamaja seisoi. Vaikka oli mieltään karaissut, vapisivat vähän hänen sydämyksensä tätä salaperäistä huonetta lähestyessään, jonka jokaisesta nurkasta petoeläinten avonaiset luukidat ja silmäkuopat vastaan irvistivät, näyttäen kuutamon valossa kahta kamalammilta ja suuremmilta.
—Et heitä huoli pelätä, eivät ne ihmisille mitään mahda. Haltijoita vastaan ovat siihen asetetut, kuolleet kuolleita peloittamaan. Koko saunakin on itsestään metsään kuivaneista ja ukonnuolen tappamista puista tehty. Semmoiseen eivät pysty maan vihat, eivät ilman eivätkä vedenkään vihat. Se on tehty satoja vuosia seisomaan, ja niin kauan, kun saanee tulen vihoilta säilyä, ei häviä, vaan pysyy Karjalan tietojen tukena ja turvana.
Astuttuaan alas suksiltaan oven edessä ja nostettuaan ne seinää vasten kahden puolen ovea otti Panu kynnyksen alta lumesta keppiin pistetyn koiran kallon ja pystytti sen oven alle hankeen. Sitten hän veti pienen metsäkirveensä huotrastaan, iski sen oven kamanaan ja virkkoi: