—Anna onni ollakseni, rauha rakas asuakseni tässä koissa kultaisessa, petäjäisessä pesässä, honkaisessa huonehessa.
Ovi oli matala ja ahdas, niin että sisäänmenijän täytyi kumartua siitä kulkiessaan, ja sen kynnys oli korkea kuin riihen kynnys. Sisästä oli huone puoleksi paja, puoleksi sauna. Katon rajassa oli lauteet ja kiukaan kupeessa ahjo. Palje, alasin, vasarat, pihdit ja muut pajakalut olivat kaikki pienoiskokoa kuin leikkikaluja.
Kun tuli oli viritetty takkaan, näki Jouko tarkemmin katsella ympärilleen. Seinillä oli nauloissa riippumassa tai rakoihin pistettynä kaikenlaista tietäjän tavaraa suuret varastot: käärmeennahkoja, petoeläinten hampaita ja kynsiä, ketunhäntiä, kiviaseita ja joukko valmiita ja keskentekoisia kannuksia. Kaikkia näitä taikakaluja keräsi ja valmisti Panu ja möi tarvitseville.
—Nyt käymme pajan väkeä mukaamme ottamaan, sanoi hän. Metsämies kun metsään lähtiessään ottaa pajan väen mukaansa, eivät pysty minkäänmoiset kateet eivätkä lointeet. Seuraa tarkkaan, mitä teen, kerran näytän, en monesti.
Jouko näki isänsä veitsen kärjellä kaivavan palkeen pohjaläpän kautta tomua ja vuolevan hopeata sijaan kolme sirua. Pajapölkyltä alasimen kannen alta hän otti samalla tavalla raudan kuonaa ja niinikään ahjosta hormin suun kohdalta, vuollen aina hopeaa sijaan ja joka kerta loihtien:
»Tulen tyttö, tuima neito, nouse huonoa hoitamahan, voimatonta vaalimahan, varten vastuksen väkeä, noidan nuolia kovia; ettei noidat kyllin saisi, velhot viljalta vetäisi.»
—Nyt minä sekoitan nämä tomut ja panen tähän myttyyn ja mytyn tuluksiini, niin eivät pysty mitkään noitumiset, vaikka olisi kontio itse haltijan oma. Siinä on sinun osasi. Anna tänne tuluksesi. Näytän sinulle nyt ja annan omaksesi yhden kutakin tehoavaa taikakalua … ja tämän kissannahkakukkaron, jossa ne säilyvät.
Ja Panu otti esille uuden nahkapussin, johon sitten noukki seinältä seuraavat esineet ilmoitellen, mihin niitä mitäkin tarvittiin: ukon taltan ilman vihoja vastaan, hiiren pään maanväen vihoja vastaan, kiisken kuivuneen evän veden väen vihoja vastaan, sitten vielä kotkan kynnen, murusen kääpää pyhästä uhripuusta ja lopuksi palasen puuta kirkon seinästä kirkonväen vihoja vastaan.
—Nämä on tehoavia kaluja kaikki muut paitsi kirkonväen taika. Ennen auttoi kirkonseinästä otettu lastupala, ottipa sen mistä paikasta tahansa, mutta nyt on uusi herra kirkolla, ja pitäisi olla sen oman paidan lievettä taikka rippiöylätti, ennenkuin sait kirkonväen vihat torjutuksi. Minä en niitä saa käsiini, mutta sinun ne on hankittava, kun kerran tietäjäksi tulet.
Hajamielisesti oli Jouko kuunnellut isänsä selityksiä, huomio kiintyneenä seinällä oleviin esineihin, joista hän kaikista uteliaimmin tarkasti nurkassa riippuvaa outoa pukua. Ensin siinä oli naulassa suippopäinen lakki, joka oli punaisella veralla päärmetty ja josta riippui monenvärisiä silkkisiä ja samettisia nauhoja. Hatun alla oli peurannahkainen peski, jonka kauluksesta, hihoista ja kainalojen alta riippui koristeina helmiä, näkinkenkiä, rahoja ja pieniä tiukusia. Peskin alla oli pienoinen kolmijalkajakkara, ja kahteen sen jaloista oli pistetty pukuun kuuluvat peurakkaat. Ne olivat Joukosta tutut vaatteet, jossakin oli hän ne kauan sitten nähnyt, mutta ei muistanut missä.