—Ei, vaan ikkunasta katsoi.
—Ei uskaltanut, kun koiran kallo ulkona irvisti.
Mutta paha oli se merkki, että Jouko sinä yönä, jonka taikamajassa ensi kerran vietti ja jolloin olisi ollut haltijain tuttavuuteen saatettava, oli papin nähnyt.
XX.
Vasta aamupuoleen yötä vaipuivat karhumiehet Panulan suuressa tuvassa pitkäkseen lattialle. Yön pitkän, kun tuli takassa roihusi, istuskelivat he sen ympärillä hilpeätä puhetta pitäen, satuja ja tarinoita ja metsästysseikkailuja toisilleen kertoen ja karhuvirsiä laulaen. Mutta ei kukaan karhua nimeltään maininnut, otsoksi, mesikämmeneksi, metsänkuninkaaksi puhuttelivat. Oluthaarikka kierteli miehestä mieheen ja palasi tyhjänä ikkunaluukulle, josta naiset ulkona seisten ja huivit silmillä sen sieppasivat ja kävivät täyttämässä. Kari väijyi Annikkia nähdäkseen, ja kun luuli hänen kurottavan kätösensä tuntevansa, livahti ulos. Mutta Annikki juoksi kotaan, sulki oven ja sieltä nauraen vastaan tenäsi, kun Kari häntä tavatakseen houkutteli. Ei, ei millään lailla tahtonut hän tuhoa karhumiehelle tuottaa hänen puheilleen antautuen tappopäivän aattoyönä. Huomenna vasta hän tuliaisvirsiä laulaessa tulee häntä vastaan karhuveräjällä.
Nukkuivat miehet tuvassakin viimein. Sikeimpään uneensa olivat juuri ehtineet vaipua,—kun Panu levähdytti oven selälleen ja isolla äänellä huutaen romahutti keihässylyyksensä lattiaan. Ken ensimmäiseksi tietäjän kädestä ehtinee keihäänsä temmata, sen on oikeus ensimmäisenä karhun kimppuun pesälle käydä. Syntyi siinä ryty, huuto ja survinta, ja Kuisma oli ennen muita omansa löytänyt.
Ei vielä ruskottanutkaan päivä, kun kaikki karhumiehet seisoivat aseineen ja suksineen valmiina soihtujen valaisemalla pihalla. Etumaisena seisoi vouti, vierellään aseenkantajansa, jolla oli toisella olalla hänen kiiltelevä keihäänsä, toisella hänen kiväärinsä, ase outo ja kummallinen, jota eivät Karjalan miehet vielä olleet kukaan itselleen kyenneet hankkimaan, mutta jota he kunnioituksella ja pelolla katselivat.
Ennenkuin liikkeelle lähdettiin, kulki Panu miehestä mieheen, pisti kullekin käteen pienoisen pussin ja pyyhkäisi keihäiden kärkiä kouraansa, johon Jouko huomasi kätketyn samoja valkeita villoja, joita oli nähnyt Reidan pääkallossa käärmeen vuoteena. Mutta Kuismalle pisti Panu käteen vielä renkailla varustetun kepin, jolla karhu oli pesästään herätettävä, ellei ilman nousisi.
Jo antoi Panu voudin viereen asettuen merkin liikkeelle lähtöön, mutta silloin vaati Jorma miehet vielä pysähtymään ja kuulemaan vanhan Väinön karhuvirttä, jota laulamatta ei kenenkään pitänyt metsälle lähteä.
—Tyhjää lallatusta, joka ei mihinkään tehoa, virkkoi Panu.