—Jo on Panu tarpeelliset taiat tehnyt, ei tässä enää muiden tarvitse, säesti Ilpo.
Mutta mistään huolimatta asettui Jorma miesten keskeen ja lauloi ikivanhat kaikille tunnetut karhunpyytäjän sanat, joihin vähitellen kaikki muutkin yhtyivät. Näin lauloi hän suurella hartaudella ja innolla, vaikkakin vapisevalla äänellä:
—Mieleni minun tekevi, mieli käydä Metsolassa, metsän tyttöjen tykönä, sinipiikojen puheilla. Lähden miehistä metsälle, urohista ulkotöille. ota, metsä, miehiksesi, urohiksesi, Tapio, auta onni ottamahan, metsän kaunis katsomahan. Mielikki metsän emäntä, Tellervo Tapion vaimo, kytke kiinni koiroasi, rakentele rakkiasi, kuusamisehen kujahan, talahasen tammisehen. Otsonen mesän omena, mesikämmen källeröinen, kun kuulet minun tulevan, miehen aimo astelevan, kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, ettei koske konsakana, liikuta lipeänä. Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen kaunoiseni, lyöte maata mättähälle, kaunihille kalliolle, hongat päällä huojumassa, kuuset päällä kuulemassa, siinä otso pyörteleite, mesikämmen käänteleite, kuni pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa!
—Joko nyt saa lähteä? huusi Panu ivaten.
—Nyt saa! huusi Jorma vastaan.
Kylmä oli aamu ja tähdessä taivas. Huuruna kohosi ilmaan miesten henki, kun he pihalta soihtujen keskestä lähtöön ponnahtivat.
Jouko oli tien näyttäjänä ensimmäisen karhun kierrokseen. Vaikka tiedettiin, miten karhu oli kierretty, ja seutu, missä kierros oli, ei makuu ollut muiden tiedossa kuin Joukon, joka ei ollut sitä kenellekään ilmaissut. Joukon jäljessä tuli Panu ja vähän matkaa heistä muut miehet. Kiirettä ei pidetty, lähellä oli saalis, ja vasta päivän valjetessa sopi sen kimppuun käydä.
Kun oli järven yli hiihdetty ja sitten erään harjun poikki jo saavuttu suuren suon laitaan, erosi Jouko muista, lähtien edeltäpäin kierrosta tarkastamaan. Sieltä palattuaan ilmoitti hän kontion yhäkin paikoillaan nukkuvan ja sanoi siinä syksyisen kierroksensa olevan, mihin oli nyt ladun hiihtänyt. Ladulle tultuaan eivät metsästäjät sen sisään astuneet, ennenkuin olivat Panun kehoituksesta kaikki vaatteensa havuilla pyyhkineet ja sen tehtyään havut kierroksen sisään heittäneet, ettei karhu tuvan hajuja vainuten suuttuisi ja intoihinsa yltyisi.
Aamupuhde jo valkeni ja eri haaroille hajautuivat miehet ollakseen vastassa, jos karhu ennen pesälle joutumista heräisi ja liikkeelle lähtisi. Mutta Kuisma läheni keppiään helistellen Joukon kanssa karhun makuupaikkaa, samalla kun muut miehet karhuvirsiä hiljaa hyristen kehäänsä pienentivät, tullen askel askeleelta lähemmäksi sekä toisiaan että makuuta. Heinäpieleksen kupeessa sulanut lumi osoitti kohta Joukolle ja Kuismalle kontion talvitilan. Mutta ei liikahtanut nukkuja, vaikka messinkirenkaat kepin päässä helisivät ja vaikka jo Jouko ja Kuismakin muiden yhä lähenevään lauluun yhtyivät. Ei liikahtanut vielä sittenkään, kun kaikki metsämiehet kaaressa seisten pesän edessä kohottivat isoäänisen huudon otusta unestaan nousemaan manaten. Vasta sitten, kun Kuisma rengaspäisen keppinsä kinoksen läpi pesään syöksi ja koirat irti laskettuina kohti karkasivat, pölähti karvainen, lumettunut käärö piilostaan esille kauheasti karjaisten. Samassa tuokiossa iski Kuisma lähinnä seisten keihäänsä karhun rintaan, mutta lensi sen ponnessa korkealle ilmaan ja sieltä päälleen hankeen putosi. Samoin kävi toisen ja kolmannen miehen, jotka karhun kohti harpatessa saivat häntä keihäällä tavoitetuksi. Mutta kun Panun, Jorman ja voudin keihäät samassa sydäntä kohti suunnattiin, pysyikin jo ponsi miehen kainalon alla, ja kyljelleen kaatui karhu raikkaimman verensä hangelle vuodattaen.
Helppo saalis oli se miesten mielestä, ja Panun taikain ansioksi tämä luettiin.