Kiroo vouti ja toraa mielessään, mutta kun ei tahdo riitaa rakentaa, yhtyy muiden nauruun.
Tuvan eteen ajetaan reet, ja siitä karhut miesvoimalla sisään kannetaan, kotona olleiden heitä laululla yhä tervehtiessä.
Kehänä seisovat kaikki karvaisten kontioiden ympärillä, miehet etupuolella tupaa, naiset karsinassa peitot silmillä, sillä eivät saa he avosilmin karhuun katsoa eivätkä häneen koskea, ennenkuin pää on pyhälle vuorelle viety ja karsikko sinne vainajille tehty. Mutta liedellä kiehuu jo pata, ja Ilpo odottaa kapusta kädessä.
Ottaa Panu veitsen, jonka ensimmäisen karhun sydämen kohdalle upottaa ja verta laskiessaan laulaa:
—Ei ole veitsi minun tekemä eikä toisten kumppanien. Virossa on veitsi tehty, saatu Saksan kaupungista.
Veren laskettuaan ottaa Panu vispilän ja pirskoittaa sillä ensin itseään ja sitten muita ja käy sen tehtyään käpälää nylkemään, joka ensiksi on pataan pantava, ja laulaa:
—Älä, otso, tuosta huoli, äläkä pane pahaksi, jos tulevi turkin tunti, karvojen katsanto-aika, Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota, herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi.
Niin tehdään joka karhulle, ja vasta sitten käyvät muut miehet nylkemiseen käsiksi. Luuta ei rikota, jännettä ei katkaista, jota kaikkea Panu suurella huolella ja tarkkuudella valvoo ja ottaa omaan haltuunsa nenän, silmät, turvan, kielen, kallon ja hampaat, jotka kaikki on uhriksi pyhälle vuorelle vietävä.
Mutta sill'aikaa, kun karhuja tuvassa nyljetään, istuu toisessa tuvassa vouti, viinaansa nauttii ja niitä maistamaan muutkin miehet toisesta tuvasta huudattaa.
Punoittavat herran posket, ja isoon ääneen hän porisee, mutta tuon tuostakin haettaa hän Panun ja kysyy, eikö sauna jo ole hänen kylpeäksensä valmis.