Jouko tulee toisesta tuvasta, josta oven auetessa kuuluu naisten itkua ja voivotusta. Annikkia kaksittain itkevät; kun yhdet lopettavat, toiset kaksi alkavat.
—Annikki kuuluu koskeen menneen.—Pane kiinni ovi, ettei kuulu akkain ulina.—Vie uhri kuolleen muistiksi saunakuusen juureen haltijalle! Tuoss' on, kaada kaikki, valele, että kerran saa tarpeensa.—Viinaa se on!
—Viinaa! toisti Ilpo.
—Ka, viinaa on, voudin viinaa! Vouti kun tuhosi tytön, niin sen on viina kuolinuhriksikin omansa.
Kun Jouko epäröi ja Ilpo säikähtynein silmin Panua katselee, huutaa tämä rivosti nauraen:
—Annetaan äijälle viinaa, ei ole eläessään ennen viinaa saanut, maitoa on kaiken ikänsä juonut, ei ole liikaa, jos vanha mies kerran saa karvaampaakin.
—Jos ottaa pilkaksi ja suuttuu? Tai humaltuu ja yltyy tuhojaan tekemään?
—Olisi soma kerran nähdä haltijakin humalassa. Jouko, tee niinkuin käsken! Sinun pitää oppia uhraamaan. Älä pelkää, aina minä yhden kotohaltijan hallitsen. Annetaan äijälle viinaa!
—Annetaan äijälle viinaa! huutavat miehet tietämättä, mitä huutavat.
Ei uskalla Jouko olla tottelematta, ottaa haarikan, johon Panu oluen sekaan on viinaa kaatanut, ja menee ulos. Tuuhea, suuri kuusi, joka saunan edessä seisoo ja jonka alla havumajassa ensimmäiset Panut satoja vuosia sitten tähän tultuaan ovat ensimmäistä asuntoaan pitäneet, on talon pyhä puu ja sen alla kotohaltijan asunto. Siihen kaikki kotouhrit kannetaan. Se on tulevia, tapahtuvia asioita tietävä puu, aina pudottaa oksansa, kun joku talosta on kuoleva, sitä suuremman, kuta vanhempi on se, jonka on vuoro kuolla. Nyt se huojuu ja kaikki sen jäähileessä olevat oksat ritisevät niinkuin kaikki katkeamassa olisivat.