Ja sen sanottuaan korjautti hän pois juomat ja laittoi väkensä, vieraat ja talon joukon, levolle.
XXIII.
Ei ollut ainoatakaan panulaista näkynyt Kontojärven kirkolla sitten markkinain. Pyryilman kanssa kerran lähdettyään olivat salolaiset jäljettömiin kadonneet kuin villipeurat, jotka asutuille maille jonkin kerran eksyttyään oikaisevat kuin viivalla vetäen takaisin synkille sydänmaille.
Lukusilla kulkiessaan pitäjänsä asutummissa osissa tiedusteli Martti-pappi Panusta ja hänen hankkeistaan. Ei kukaan sanonut hänestä mitään tietävänsä, ei kukaan mitään hänestä kuulleensa. Mutta vaikka Panu miehineen pysyi poissa, lumeen peittyneiden, laduttomien korpiensa takana, tuntui hänen läsnäolonsa kuitenkin kaikkialla, mihin pastori tuli. Jos hän otti hänet puheeksi, vaikenivat miehet kuin yhteisestä sopimuksesta, loivat silmänsä maahan ja koettivat kääntää puheen toisaalle. Hän heitä siitä nuhteli, mutta he vaikenivat yhä, ja silmään ilmaantui pelonalainen, välttelevä, kaihtiva katse. Se oli yhä sitä samaa, salaperäistä pelkoa, jonka hän heti tultuaan oli huomannut, ja markkinamessun jälkeen se oli yhä ollut kasvamassa. Vähitellen alkoi hänelle selvitä syykin siihen. Tuon tuostakin tiedusteli häneltä salamyhkäisesti ja kautta rantain milloin yksi, milloin toinen pitäjän mies, eikö ollut mikään vaara häntä uhannut, eikö ollut huomannut minkään onnettomuuden häntä väijyvän. Kun hänen vaimonsa kerran sairastui, ilmaisi Rampa-Riitan äiti vihdoin kaikkien ajatukset, selittäen taudin panentataudiksi, Korpijärven suuren tietäjän nostamaksi. Muutkin merkit osoittivat, että Panu oli ollut liikkeessä. Koko talven oli vuoroin pyrynnyt, niinkuin olisivat kaikki Lapin lumiseulat yltä kuohuneet, vuoroin ollut viikkomääriä niin ankara tulipalopakkanen, ettei muistettu miesmuistiin moisia ilmoja olleen. Se ei ollut enää oikeata jumalanilmaa … pahan nostamaa oli … ei olisi pitänyt noitaa kirota, se kiroo vastaan kahta kipakammin.
Reita toi nämä tiedot ja kertoi vielä kuulleensa miehiltä, jotka olivat saloilla hirven hiihdossa olleet, miten Panu oli kirkkoa kironnut ja miten kirkko siitä kirouksesta oli kumolleen ilmassa keikahtanut, ja olivat miehet asiasta Panua ihmetellen puhuneet.
—Jos on kirkko ollut kumollaan, niin on se pantava kohdalleen jälleen, virkkoi Martti-pappi.
Ja siitä päivästä hankki hän lähtöä Korpijärven perukalle. Niin kauan kuin ei hän sinne mene eikä osoita uskaltavansa käydä sutta hänen omassa luolassaan uhkaamaan, ei se lakkaa hänen karjaansa vaanimasta.
Mutta ei ollut retki Korpijärvelle helppo tehdä. Harvat olivat ne miehet, jotka siellä olivat liikkuneet ja jotka sinne tien osasivat.
Eivät auttaneet uhkaukset, eivät houkutukset ja lupauksetkaan. Korpijärven perukka oli kuin manala, jonne monta oli mennehiä, harva sieltä tullehia. Oli nähty, että tietäjä, kun tahtoi, taisi jäljet niin sotkea, ettei kotiinsa osannut, vaan talvikauden korpia harhaili, samoja jälkiään kiersi, kunnes nääntyi … niin oli monelle käynyt.
Niin kului talvi puolilleen, ja jo oli pastori vaimonsa kieltelyistä huolimatta päättänyt Reidan kanssa ja ilman opasta lähteä umpimähkään kesäpäivän nousua kohti hiihtämään, kun tuli tieto, että vouti hankkii karhun ajoon Korpijärvelle.