Tie oli auki ja voudin jälkiä noudatellen lähtivät Martinus Olai ja Reita Reidanpoika kirkkaana kevättalvi-aamuna retkelleen. Voiton varmuus rinnassa pappi hiihtää, on niinkuin metsästäjä, joka on otuksen jäljille päässyt ja seuraa sitä selvää jälkeä myöten, kunnes varmassa piilopaikassa tavoittaa. Kuta kauemmin hän hiihtää, sitä kauemmaksi hän tulee kotoaan, mutta ajon päämaali ei tulekaan sitä mukaa lähemmä. Tuon vaaran rinteellä hän sen saavuttaa, mutta kun sinne saapuu, jatkuu jälki yhä ja uppoo yhä synkemmille saloille.
Kolme päivää hiihtivät pastori ja Reita, yöt aina nuotioilla väristen.
Mutta kuta kauemmaksi tulivat kirkolta, sitä turvattomammaksi kävi mieli. Se, mikä kotona, kirkon turvissa, joka oli kuin hyvin varustettu linnoitus, tuntui varmalta saavuttaa, se oli täällä sen piiristä poistuessa sitä epätietoisempaa, kuta edemmä tultiin. Voisiko hän siellä mitään saada aikaan? Eikö ollut mieletöntä mennä takamaita kylvämään, kun rintamaatkin vielä raakaa metsää kasvoivat? Eikö olisi ollut tarpeeksi työtä kirkon ympäristössä ja eikö otollisempaa jo ennen avatulla vainiolla viljelystä parantaa? Milloin tuntui näihin kysymyksiin yksi vastaus oikealta, milloin toinen—mutta viimeinen oli aina se, että hän heitti konttinsa uupuneeseen selkäänsä, tarttui sauvaansa ja lähti Reidan jälkeen ponnistamaan. Korpiahan hän oli tullut aukaisemaan, ja korpea kohti piti hänen kulkea … muut asutuita maita viljelkööt. Vaimo oli ollut alakuloinen hänen lähtiessään, oli silmissä ollut pyyntö, jota ei suu ilmaissut. Mutta ei saanut Jumalan käskyjä täyttäessä muiden mieliä kysyä … ja tarpeen oli hänellekin, että uskonsa vahvistuu, että turha pelko hänestä poistuu ja että hän kerran käsittää, ettei ihmisen henkikään mihinkään saa kuulua, kun vain Isän tahto täytetään. Mitä hän pelkäsi? Minunko henkeäni? Mutta silloinhan hän ei luottanut suojelijaani ja siihen täytyi hänen oppia uskomaan. Omaa henkeäänkö? Mutta kukapa sitä pyytäisi, ja samahan oli suojelija hänelläkin.
Lieneekö Reita arvannut hänen ajatuksensa, vai muutenko ne lienevät samaa jälkeä juosseet, niinkuin he samaa latua hiihtivät. Mutta heidän kolmantena iltana nuotiolla levätessään ja vielä valvoessaan virkkoi hän:
—Etkö pelännyt jättää naistasi yksin!
—Miksi pelkäisin?
—Isä kun taikamatkoillaan kulki, jätti aina miehen kotiin äidin turvaksi. Kun noidan nuoli taloon kiitää, miehen karvaisesta rinnasta kilpistyy, mutta kun ei miestä karvarintaa talossa, naisen sydämeen uppoo.
—Älä sinä usko, Reita, semmoisia … eivät noidat mitään mahda, kun vahvasti uskot, etteivät mahda.
Koetti Reita vakuuttaa itselleen vahvasti uskovansa, mutta kuta kauemmaksi korpiin painuttiin, sitä aremmaksi kävi hänkin, vavahtaen tuulen huokauksia hongikossa, säikähtäen puista putoilevaa lunta, kuvitellen peikoiksi kaatuneiden puiden juurikkaita ja hiipiviksi haltijoiksi ohi pyryäviä lumipilviä. Kirkon seinien suojassa oli hänestäkin ollut turvallista, mutta täällä oli, niinkuin ei Jumalan hengellä, sillä kaikkia kastetuita suojaavalla hyvällä haltijalla, olisi ollut enää mitään vaikutusta eikä valtaa. Alkumatkasta se oli tuntunut mukana olevan, edellä kulkevan, kupeella hiihtävän, mutta sitten oli kuin vähitellen jäljelle jäänyt ja viimeisestä yöpaikasta Rajavaaran alla lopullisesti takaisin kääntynyt.—Jos meidät tuhoovat? ajatteli hän, vaikkei uskaltanut sitä pelkoaan ilmaista. Ja salaa pisti hän aapisen kontistaan povelleen tuntien siitä vähän mielensä rohkenevan.
Kolmannen päivän iltana he eivät enää nuotiota tehneet, vaan päättivät yötä myöten hiihtää, kun jo oli puolilta päivin alkanut näkyä korkea luminen vaara, jonka Reita luuli lapsuutensa muistolta tuntevansa kuuluksi uhrivuoreksi. Kuta enemmän he sitä lähenivät, sitä korkeammaksi se kohosi, ja Korpijärven päähän tultua se oli, kuin olisi siinä ihan edessä ollut.