Voudin rekien jälki vei suoraan vuorta kohti, mutta vaistomaisesti kampesi Reita illan pimetessä siitä pois, loitoten järven toista rantaa hiihtämään. Raskasta oli nyt hiihto nuoskeutuneessa lumessa ja voimain väsähtäessä. Suksia paattoi, ja jalkaa livetti varpaallisesta.
Sanaakaan vaihtamatta kulkea nujersivat he järveä pitkin, joka näytti ulottuvan loppumattomiin. Vasemmalla kädellä oli matala metsänranta, oikealla yhä uhkaavamman näköiseksi kohoava vaara.
—Miksi poistut täältä? kysyi pastori nähtyään, ettei Reita enää jälkeä seurannut.
—Ei ole hyvä tuota lähestyä, virkkoi Reita, osoittaen vaaraa.
Ei tuntenut pastori tarpeeksi voimaa rinnassaan pannakseen vastaan, vaan seurasi Reitaa, vaikka tunsikin sen heikkoudeksi.
—Millä puolen järveä tietäjä asuu? kysyi hän pitkän aikaa ääneti hiihdettyään.
—Vuoren puolella muistelen hänen asuvan ja niin olen kuullutkin.
—Sinne täytyy meidän mennä,—ja hän ponnisti viimeiset tahdonvoimansa rinnassaan kasvavaa epämääräistä pelkoa vastustaakseen.
—En lähde yöllä noidan taloon.
—Heikko on uskosi, Reita.