Reita ei vastannut, vaan kuulosti outoa ääntä edestäänpäin järveltä.
—Mitä se on? Mikä siellä huutaa? Näetkö mitä?
—On, niinkuin naisen ääni huutaisi.
Tuon tuostakin kuului kuutamon hämärästä kuin tukahdettu uikutus ja väliin parkaisu ja sitten ajavain meteliä.
—Auttakaa! Autt…! kuului nyt selvään, ja jonkin matkaa heistä näkyi saaren takaa täyttä laukkaa karkaava hevonen rekineen, kadoten samassa toisen saaren taa ja sinne häipyen näkymättömiin ja kuulumattomiin.
Pääsemättä selville siitä, oliko se harhanäkö, vai olivatko silmät ja korvat totta puhuneet, ei Martti-pappi enää pyrkinyt Panulaa kohden, vaan seurasi vastausta saamatta Reitaa, joka yhä enemmän loittoni tuolta epäilyttävältä rannalta. Yksi ainoa halu heitä enää elähytti: päästä suojaiseen paikkaan lepäämään. Ja päämäärä näytti tällä hetkellä olevan niin kaukana ja voimat sen saavuttamiseen niin vähissä, että hän tunsi pyrkivänsä sitä kohden vain siksi, ettei tiennyt muutakaan suuntaa, minne mennä.
Silloin tuikahti tuli jostakin edestäpäin näyttäen olevan hyvin kaukana taivaanrannan rajassa. Se sammui kohta. Mutta kun he sen viittaamaa suuntaa olivat vähän aikaa hiihtäneet, ilmaantui yht'äkkiä eteen asuttu ranta ja rannalla talo. He olivat Ilpolassa, toisella puolen järven, vastapäätä Panulaa.
Talossa vielä valvottiin. Koirain äkäistä haukkua katsomaan tulleelta emännältä pyysivät he saada yösijaa ja ruokaa. Soihtu kädessä vei hän heidät suureen lämpimään tupaan. Kysymättä, keitä vieraat olivat ja millä asioilla kulkivat, kantoi Ilpotar pöytään syötävää ja levitti kaislapahnat uunin kylkeen lattialle. Oli tapa saloilla semmoinen, ettei ennen vieraan syötyä kysytty, kuka oli ja mitä kulki. Ja jos oli vihamieskin vaikka mimmoinen, ei häntä sinä saanut kohdella, jos kerran oli tarjouksen vastaan ottanut ja jos ei omasta ehdostaan riitaan käynyt.
Mutta kun Ilpotar vierasten syötyä ja siitä kiitettyä sai vastaukseksi kysymykseensä kuulla, että toinen heistä oli Kontojärven kuulu pappi ja toinen Reita-vainajan poika Reita—niin sanattomaksi jäi hän pöydän päähän seisomaan ja sai vasta hetken kuluttua esille vavahtelevan kysymyksen, mitä täällä kulkivat?
Hän näki pitkän, solakan, korkeaotsaisen ja tuimasilmäisen miehen nousevan pöydän päässä seisoalleen, niin että päälaki miltei orteen ulottui, näki hänen luovan häneen vakavan, voimakkaan, miltei käskevän katseen ja kuuli hänen sanovan: