—Kuljemme täällä julistamassa ainoan oikean iankaikkisen Jumalan pyhää sanaa ja kutsumme kaikki sitä kuulemaan ja hänen opistansa osaa ottamaan. Kutsumme tänne heidät kaikki, heimonne miehet, jotka sanot koolla olevan, huomenna, kun yömme ensin matkan vaivoista levänneet olemme, saapumaan luoksemme tänne jumalanpalvelukseen tähän paikkaan, minne Herra meidät ensin johdatti, kun luulimme jo erämaahan eksyneemme. Tulkoot aviot tänne vihittäviksi ja tuotakoon lapset tänne kastettaviksi. Sano heille se!
—Sanotaan, sopersi Ilpotar tietämättä oikein, mitä lupasi. Mutta sen hän vain tunsi, että hänen vastustelematta täytyi totella ja tehdä, niinkuin käski tuo outo mies, ja viedä se sanasta sanaan perille.
Ilpottaren mentyä heittäytyivät pastori ja Reita vuoteelleen ja nukkuivat kohta.
Herättyään aamulla eivät he huomanneet talossa ainoatakaan asukasta. Talo oli kuin autio. Likainen, kalpea orjatyttö pilkisti vain navetan nurkan takaa. Ei näkynyt muita eläviä kuin koirat, jotka äreästi heidän ympärillään haukkuivat.
—Koska he eivät tule luoksemme, on meidän mentävä heitä hakemaan, virkkoi pastori. Tiedätkö, missä on Panula?
—Äiti sanoi sen olevan vaaran juurella, suuri uhrikuusi saunan edessä, vastapäätä Ilpolaa, ja jos tämä lie Ilpola, niin tuossa lienee Panula, —ja Reita osoitti lahden toisella puolella olevaa taloa, johon merkit sopivat.
—Uskallatko seurata minua?
—Seuraan, vaikka minne vienet.
—Hyvä on. Lepo ja uni ovat uskoasi vahvistaneet.
Itsekin tunsi hän niin voimistuneensa, että oli kuin olisi valmistautunut omaan kirkkoonsa lähtemään. Voimakas varmuus häntä kantoi, ja hänen rintansa täytti tunne, ikäänkuin hän nyt vasta olisi tehtävänsä oikealla tiellä.