Haettuaan esille kontistaan papinkauhtanansa, vedettyään sen sarkapukunsa päälle ja pistettyään kainaloonsa Uudentestamentin ja virsikirjan lähti hän, Reidan yksiin jälkiin astuessa, kulkemaan jäätä myöten Panulaa kohti, jonne muutamat lumeen pistetyt näreet osoittivat heille tien.
Heti Ilpolasta lähdettyään näkivät he, että heidät Panulasta huomattiin. Väkeä pullahti piha täyteen heitä katsomaan. Mutta heidän taloa lähestyessään katosivat kaikki huoneisiin kuin kärpät kiviensä koloihin, katosivat kuin itseensä vuoreen, jonka rinteessä talo Ilpolasta päin katsellen näytti olevan kiinni, rakennettuna siihen mustine ovineen ja ikkunoineen kuin vuoren sisäänmentävää vartioimaan. —Vuori itse kohosi nyt kaikessa uhkaavassa komeudessaan kirkastuen kirkastumistaan pakastavassa aamuilmassa, hajoitellen vain vielä viimeisiä suvisen sään sumuja kaljun lakensa ympäriltä. Oli kuin olisi ollut sitä vastaan käytävä, sitä valloittamaan ryhdyttävä. Yksinkö hän oli sen tekevä? Yksin—Jumalan kanssa!
XXIV.
Kun pastori Martinus Olai avasi Panulan tuvan oven ja astui sisään, näki hän sen täynnä väkeä. Väki väistyi hänen edessään, jakautui kahtia, ja käytävän päässä pöydän latvalla seisoi Panu. Käytyään keskilattialle tervehti pastori ensin isäntää ja sitten hänen väkeään ja vieraitaan:
—Toivotan hyvää huomenta ja tuon Herran Jumalan rauhan ja tervehdyksen isännälle ja hänen heimolleen! sanoi hän tyynesti ja rauhallisesti.
—Terve vieraalle! vastasi Panu, käymättä kuitenkaan kättä antamaan ja—terve vieraalle! säestivät useat äänet väkijoukosta.
Hetken kuluttua, jolloin vallitsi täydellinen äänettömyys tuvassa eikä kukaan paikaltaan liikahtanut, uudisti Panu:
—Terve vieraalle, kun rauhan vieraana kulkenet!
—Rauhan vieraana kuljen, vastasi pastori.
—Astuos sitten ylemmä ja nauttios, mitä talo tarjota taitaa.