Menijät peräytyivät takaisin tupaan. Panu otti uuniluudan sopelta ja pyyhkäisi sillä kahden puolen kynnystä. Se oli kaikille selvä merkki siitä, että vieras, joka oli mennyt ulos, ei toista kertaa isännän luvalla saisi astua samaa tietä takaisin. Samalla tavalla pyyhki hän penkin ja pöydänpään. Sitten otti hän kanteleen, jolla Reita oli virttä soittanut, ja heitti sen hiiltyvään uuniin.
—Väinön vanhan kanteleen poltti! kuultiin kuiskattavan.
—Annoin papin puhua, kun mielensä teki, ettei sanottaisi meidän hänen sanojaan pelkäävän, sanoi hän sitten äänellä, joka koetti olla tyven, vaikka tarkimmat tuntijat kuulivat, että hänen mielensä oli kuohuksissa ja silmänsä välkkyi. Tiesin loruksi luottehensa, nyt tekin ne tiedätte. Ensin kiroten kävi päälleni, nyt mesisuuna viehättelee. Ei pysty Panuun kumpikaan. Menköön rauhassa kotiinsa, jos osannee, emme kättämme aseetonta vastaan kohota, vaikka vihan tielle neuvoikin arpa. Pidämme toki arvan mielen mielessämme, jos toiste tarvitaan.
Panu puhui niinkuin olisivat kaikki olleet samaa mieltä siitä, mitä olivat kuulleet. Eikä uskaltanutkaan kukaan papin käyntiä ottaa puheeksi hänen kuultensa. Olisi kuitenkin monen mieli tehnyt kuulla lisää siitä Jumalasta, joka oli niin suuri ja mahtava ja taisi niin paljon antaa. Väki hajausi, ja karhun pyyntiin tulleet miehet lähtivät koteihinsa hiihtämään. Mutta kauan kaikuivat heidän korvissaan oudot sanat ja seisoi silmien edessä pitkä ryhdikäs mies, jonka otsa melkein kattoon ulottui.
—Olisiko tuon jumalat paremmat kuin omat? arveli Patva Jormalle hiihtäessään pois hänen kanssaan.
—Ei ole hänen tietonsa Väinön tietojen veroiset, vastasi Jorma.
—Entäpä ovatko paremmat kuin Panun?
—Yhdeksi arvostelen.
Mutta kun Jorma erosi omalle ladulleen kotimajalleen mennäkseen, virkkoi hän:
—Mutta kaunis oli hänen virtensä … oikein sydämeheni herahti.