Alkaen yhä enemmän ihmetellä, mitä varten Reita oli lähtenyt yksin hiihtämään eikä näyttänyt kertaakaan häntä odottaneen, kiinnitti hän nyt hiihtoaan niin paljon kuin voi. Mutta sakeassa pyryssä kävi hiihtäminen yhä hankalammaksi, kun lisäksi vielä oli vastamäki, joka jyrkkenemistään jyrkkeni. Mikä oli tämä vaara, ja mitä varten oli Reita tänne kiivennyt? Kaukana ei hän enää voinut olla; ehkä oli hän äsken poissa ollessaan saanut selville jonkun salaisen ystävän ja nyt etsi suojaa hänen kattonsa alta? Mutta mitä varten hän noin oli lähtenyt karkuun?
Uupumuksen herpaisemaan mieleen iski silloin ajatus, että ehkä Reita oli hänet pettänyt, tahallaan jättänyt. Outo, synkkä ja salamielinen oli hän usein ollut. Olisiko hänellä kaiken aikaa ollut kavaluus mielessä? Hänhän oli tuonne saunaan vienyt? Poistunut oli hän yht'äkkiä, ja kohta oli sauna syttynyt?—Eikä hän tuon epäilyksen mieleensä iskettyä joutanut sitä karkoittamaan, uupumus katosi ja saaden kaikki voimansa kaksinkertaisina takaisin riensi hän pakenijan jälkeen.
Latu oli vaaran rinnettä sinne tänne polvitellen kohonnut yhä korkeammalle ja tuli viimein soikeaan aukeamaan, joka oli kuin tien sija. Sitä seuraten lähti se suoraan ylös, mutta Martista näytti siltä kuin siinä olisi ollut jotakin vanhainkin latujen haamua uuden alla ja vieressä. Siitä, että tuuli nyt puhalsi yhä äkäisemmin, niin että puiden latvat huojuivat kuin olisivat pyrypilvien kanssa tiehensä lentämässä, päätti hän pian tulevansa vaaran laelle. Ja vähän aikaa vielä noustuaan tuli hän pienelle tasaiselle aukeamalle, jota tuuheat, sakeat kuuset ympäröivät. Niiden yli kohosi aukean toisessa päässä suuri koivu, jonka tuuheata latvaa tuuli vimmatusti riuhtoeli.
Pysähtyessään aukeaman laitaan näki hän jotakin outoa koivun alla, jota tuuli huojutteli ja pudisteli. Astuen suksensauva kädessään lähemmä huomasi hän pilvien ohetessa ja kuun selvemmin kuumottaessa oudon rakenteen, joka vähitellen selvisi hänelle epäjumalan kuvaksi. Se oli ihmisen haamuun tehty olento, kädet ojona, ja hartioille oli ripustettu nylkemisen jäljeltä vielä punainen karhunnahka, jonka liepeitä tuuli nyhteli, ja pään päällä oli kallo, hampaat irvellä taivasta kohti.
Kuvan jalkain juuressa oli ihminen, jota pastori ei ensin ollut huomannut, polvillaan maassa. Se huojutteli ruumistaan ja kumarteli niin syvään, että kasvot lumeen koskivat, ja hoki kiihkeitä, pelonsekaisia sanoja, milloin haikeasti rukoillen, milloin ruikuttaen ja itkien.
—Anna armoa, iso jumala … isäni haltijajumala, sukuni suuri jumala … eksytä ajajani, tuhoajani, tappajani … tulitko eteeni, astuitko maasta minua auttamaan … pysäytä Panu, älä minua ota, saithan papin, pahimman vihamiehesi … sinua, pyhä jumala, sinua, valtija voimallinen, minä … en enää Kiesusta kumarra … ei ole auttajaksi … sinua minä … laske minut menemään, älä tietäni tukkea, päästä lumoista latuni … kaikki eteesi kannan, sinua kuuntelen ja kumarran … sinulle sieluni annan…
—Reita! huusi pastorin raivoisa ääni hänen takanaan, hän tunsi voimakkaan käden tarttuvan itseään kaulukseen, kohottavan ylös ja heittävän hänet nurin niskoin lumeen. Ja kun hän kohottautui polvilleen, näki hän pitkän miehen seisovan lyömä-asennossa jumalankuvan edessä, kuuli ilman vingahtavan, näki kuvan horjahtavan taapäin ja kaatuvan pehmeällä lupsauksella lumeen. Hervotonna retkahti Reita silloin selälleen maahan ja vaipui siihen tiedottomaksi silmät nurin päässä.
Vimmastuneena siitä, mitä oli kuullut ja nähnyt, syöksyi pastori kaatuneen epäjumalankuvan kimppuun, riuhtaisi karhunnahkan sen hartioilta, tempasi rungon maasta ja iski sen semmoisella voimalla koivun kylkeen, että pää ja jalat ruumiista erosivat.
Mutta Panu oli Ilpolasta kotiin palatessaan kuullut koirainsa vimmatusti haukkuvan pyhälle vuorelle päin ja lähtenyt katsomaan, kuka siellä liikkui. Ja yht'äkkiä näki Martinus Olai miehen ilmaantuvan aukon laitaan ja kyyrysissään vilkkuilevan ja vaanivan. Oli, niinkuin olisi ilves siellä valmistaunut hyppyyn. Käsi haparoi puukkoa tupesta, terä iski tulta kuutamossa ja pyrynä karmaisi tietäjä jumalansa kaatajata kostamaan.
Mutta tämä väisti, heittihe syrjään, hyppäsi kivelle, jonka päällä jumalankuva oli seisonut, ja huusi siinä, kätensä ristiin levittäen: