—Pois, pakana, älä satuta kättäsi Herran voideltuun!
Säpsähti Panu outoa ääntä, vavahti tulta, joka silmästä leimahti, vaipui ase iskevästä asennostaan elävän ristin edessä, joka seisoi hänen kaatuneen jumalansa jalustalla, palasina oli pyhä kuva … ja Panu epäröi. Mutta taas kimmahti kiukku hänen rinnassaan, ja hän etsi jalan sijaa lumessa ja irroitti jo metsäkirvestä huotrastaan.
Silloin kuului kimakka parkaisu melkein hänen jalkainsa juuresta, ja syrjään hypäten näki hän miehen hahmon hangessa, joka käsiään huitoen puhui outoja, ymmärtämättömiä ääniä, jotka vähitellen selvisivät käsittämättömiksi sanoiksi:
—Kiesusta, Kiesusta, Kiesusta!.. Auta, Isä, Poika ja Pyhähenki … tuli polttaa ja puhaltaa … sikerö taivaalla ja kynttiläkruunu … taloni poltti ja tuhosi … vaan haudasta veri vuotaa ja hyrskyy ja hyrskyy … Panu kaatuu, Panu kaatuu!
Panu seisoi hetken aikaa kuin kivettyneenä. Hän tunsi äänen ja kasvot ja varren, hän alkoi vapista kuin juuresta pudistettu puu, ja luullen vanhan Reidan haudastaan nousseen hänelle tuhoa ennustamaan, pudotti hän kirveensä maahan, sai kootuksi viimeiset voimansa ja syöksyi kamalan pelon vallassa metsään ja alas vaaran laelta katsomatta, mistä meni, läpi tiheiden näreikköjen ja yli kivien ja louhujen.
Reita huitoi yhä käsillään ja houraili, kiemurrellen koko ruumis, ja suu vaahdossa. Pastori astui alas kiveltä ja kävi häneen kiinni pidätellen häntä käsiään riuhtomasta. Ja vähitellen lauhtui loveen langenneen vimma ja suli hiljaiseen sopotukseen:
—Panu kaatuu … kaatuu … Kiesus auttaa, auttaa…
Jäsenet laukesivat pinnistyksestään, kädet putosivat alas, hengitys kävi säännölliseksi, ruumis veltostui, ja hetken kuluttua hän avasi silmänsä, kohosi istualleen ja aikoi nousta, mutta horjahti vielä hankeen, jossa pastori laittoi hänelle selännojaa ja riisui turkkinsa hänen hartioilleen.
Hetken kuluttua tunsi hän pastorin, heikko ilon väre liikautti hänen kalpeita kasvojaan. Sitten katseli hän ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin ja kysyi viimein kuiskaten:
—Menikö se maan alle?