Kaitainen salmi oli mantereen ja ensimmäisen kannakseen kuuluvan saaren välillä. Siinä oli ensimmäinen väijymäpaikka Kuisman ja erään toisen miehen hallussa, mutta vähän matkaa heistä ylempänä harjulla oli Jorma piiloutuneena ison hongan haarukkaan varmasti päättäneenä antaa Karille merkin, jos hän vaaraa aavistamatta tästä surmansa suuhun syöksyisi.— »Tappakoot sitten minut, jos tahtovat, mutta Karin pelastan»—oli ukko mielessään päättänyt.
Haukku oli jo lähellä, ja jo luuli Jorma hirvien tulevan, mutta kantautui taas takaisin salolle. Sen sijaan näki hän kaksi hiihtäjää täyttä vauhtia laskevan metsästä jäälle. Ne kulkivat Kuisman väijytyksen ohi, mutta ei Kuisma liikahtanut. Heidän tultuaan hänen puunsa kohdalle tunsi hän Aslon ja Hilapan, reitalaisten parhaat miehet, varustettuina lämsillä, keihäillä ja jousilla ja nähtävästi lähteneinä hirviä vastuuseen. Mitään pahaa aavistamatta suhahtivat he puun alitse, jossa Jorma piili, rientäen kannaksen kapeimpaan paikkaan, asettuakseen sinne otusta odottamaan. Hiljaa ja hievahtamatta istui Jorma ja kuulosti … kuului muutamia huutoja ja sitten oli kaikki hiljaa.
Äitelä, ilkeä tunne etaisi Jorman sydäntä… Että hän tulikaan tänne! Pois hän lähtee, pois näiltä maailmoilta, kauas korpientakaisiin korpiin, erilleen kaikesta, pyydystelee ja kalastelee ja kenenkään tietämättä kuusen juurelle kuolemaan kallistuu…
Mutta silloin ulahtivat koirat aivan lähellä korvessa ja suuri, komea härkähirvi loikkasi metsästä rantapensaiden yli jäälle. Se aikoi salmen poikki kannakselle, mutta pysähtyi yht'äkkiä ja vainusi pitkään ja epäluuloisesti eteensä, etujaloillaan lunta potkien. Jorma iloitsi jo mielessään, että se kääntyy, ei nousekaan harjulle, vaan oikaisee jään yli, jolloin eivät takaa tulevat ajajatkaan joudu väijyvien saavutettaviin.
Hirvi tekikin niin ja lähti pyyhältämään harjun ohi. Mutta koirain haukun lähetessä tuli se kammenneeksi niin lähelle maata, että joutui Kuisman nuolen kantaman piiriin. Jousi rämähti, ja tarkasti tähdätty nuoli upposi rintaan lapojen väliin. Hirvi lyykähti polvilleen ja ennenkuin oli ehtinyt tointua, oli lämsän silmukka lentänyt sarviin ja Kuisman metsäpuukko lävistänyt sen sydämen.
Tuskin oli hirvi kaatunut, kun koirat karkasivat jälkiä myöten metsästä esiin ja pyrynä syöksyivät kaatuneen otuksen kimppuun. Mutta ennenkuin ehtivät luo, huomasivat he tappajat oudoiksi miehiksi ja päästivät syrjään karaten äkäisen, ulvovan haukunnan. Kuisma heitä houkuttelemaan ja suosittelemaan, mutta siitä koirat yhä yltyivät.
—Koirat on tapettava ennenkuin meidät ilmaisevat! huusi hän.
Mutta ennenkuin hän oli saanut jousensa vireeseen, olivat koirat pyörähtäneet pois ja kiisivät täyttä kurkkua ulvoen entisiä jälkiään metsään.
Rähinän kuultuaan oli Panu jättänyt väijymäpaikkansa ja rientänyt haukkua kohti, ja vähitellen tulivat siihen muutkin miehet. Kuultuaan, mitä oli tapahtunut, oli hän heti selvillä siitä, että hänen hankkeensa oli mennyt myttyyn. Isäntiään vastuuseen rientävät koirat tulevat heitä varoittamaan, eivätkä he enää käy ansaan.
—Käykäämme mies miestä vastaan, ei ole minusta salamurhaajaksi! sanoi
Kuisma.