—Koko saaliin otamme!
Ja niin pian kuin olivat viimeiset valmistuksensa tehneet, ja Panu itsensä ja heidät kaikkia vaaroja vastaan varannut—Kuisma vain ei varauksista välittänyt—astuivat vainoretkelle lähtijät suksilleen täysissä sota- ja metsästystamineissaan ja lähtivät yön selkään hiihtämään, ollakseen aamun valjetessa väijyspaikallaan Hirviharjulla.
Jormakin liittyi muiden seuraan, mutta aseetonna.
—Mitä ukko miesten mukana tekee? kysyi Panu tyytymätönnä.
—Lähtee urhojen mukaan heidän urotekojaan laulaakseen, virkkoi Jorma pilkallisesti.
XXVIII.
Hirviharju oli kapea, jyrkkäreunainen kannas, keskellä suuria selkiä, jotka se jakoi kahtia niin, että vedet vain kaitaisten salmien kautta olivat toistensa yhteydessä. Kun suuret metsäneläimet: hirvet, peurat, ilvekset ja sudet talvisilla retkillään pohjoisesta etelään tulivat selkien pohjoispuolelle ja siellä olivat aikansa oleskelleet, siirtyivät ne harjun honkien suojassa eteläpuolelle vesiä. Ammoisista ajoista oli Hirviharju ollut paras pyydyspaikka niillä seuduin, ja siihen viritettiin loukkuja, satimia ja verkkoja kapeimmille paikoille ja sudenhautoja oli useampia läpi vuoden vireessä. Joka kerta, kun pantiin toimeen iso ajometsästys järvien ympärillä olevilla saloilla, sijoitettiin osa metsämiehiä Hirviharjulle väijyksiin, sillä varmasti tapahtui aina niin, että ahdistetut eläimet lopulta pyrkivät harjua myöten järven toisella puolella oleviin metsiin.
Hiihdettyään levähtämättä talvisen yön sileitä soita, tasaisia kankaita ja järvenselkiä, saapui Panu miehineen päivän sarastaessa Hirviharjulle väijyksiin. Kun hirvenajajat otuksen perässä karatessaan, nopeimmat hiihtäjät ensimmäisinä, yksitellen olivat saapuneet kohdalle, oli heidän kimppuunsa siinä salaa syrjästä käytävä. Siltä varalta, että useampia tulisi yhdessä jonossa, oli väijytyksiä useammissa paikoin pitkin harjua.
Aamu oli kirkas ja tyyni, ja valkoisilla järvenjäillä ja totisissa liikkumattomissa metsissä ei kuulunut hiiskaustakaan, ei etäisintä ääntäkään kuuntelevien korviin. Mutta liikkumattomina istuivat vainolaiset, mitkä lumeen kaivamissaan kuopissa puitten runkojen suojassa, mitkä kaatuneiden honkien alla valmiina vaikka viikon odottamaan siinä varmaa saalistaan.
Silloin alkoi kuulua saloilta kaukaa niinkuin jostakin ilmojen takaa koiran haukuntaa, uikkavata ja kimeätä, niinkuin koira haukkuu silloin, kun se otusta ajaa. Sinne tänne kulki haukku muuttuen milloin äkäiseksi ja rähiseväksi, joka oli merkki siitä, että otus oli vastarintaan pysähtynyt, milloin taas jonkin ajan kuluttua kokonaan vaieten—tietäen sitä, että nopea eläin oli jättänyt ajajansa kauaksi jälkeensä.