Oli Panu aikonut yönsä viettää sytyttämiensä nuotioiden ääressä, vaan ei kärsinyt jäädä. Komensi miehet suksilleen ja lähti taakseen katsahtamatta kotiaan kohti hiihtämään.
Itsekseen jäivät sytytetyt lapinsaunat korven keskessä palamaan, paloivat synkkiä kummastuneita kuusia valaisten ja punaten korkeata kallion seinää; putosivat katot, luuhistuivat seinät, sammui tuli sammumistaan, kitkerää savua tupruten, haihtui savukin yön ollen kiukaiden ympäriltä, jotka mustina muistomerkkeinä jäivät kertomaan karkoitettujen lappalaisten viimeisistä asuinpaikoista Karjalan kankahilla.
XXIX.
Koko talven on Kari metsiä harhaillut rauhaansa löytämättä.
Ennen keikkuivat metsät iloisina hänen ohitsensa, kun hän loivia rinteitä hiihti, seisoivat lehdot lempeinä ja ystävällisinä hänen edessään, ja onnellisina ja levollisina siintivät lumiaukot hänen jalkainsa alla, kun hän vaarojen huipuilta niitä silmäili hiihdännästään huoahtaen. Joka puun juurella oli hän hyvän haltijan näkevinään, joka aholla sinipiiat hänen edellään keijuivat. Laulullaan hän heitä hyvitteli ja aina uusilla virsillä omaa mieltäänkin ilahutteli. Nyt seisoivat salot synkkinä, peikot puun juurilla jurottivat, syöjättäret soilla ja mailla häntä seurailivat, ei tehnyt mieli vaarojen rinteitä nousta, eivätkä laulut pakahtuvan poven huolia helpottaneet. Kullervona hän kulki kostotuumia hautoen.
Ei ollut hänen pyynnistään eikä metsästyksestään. Ansamailleen kun sattui tulemaan, maahan repi pyydyksensä ja ne metsään sirotti. Kun riistan jäljet löysi, lähti toki sitä ajamaan, mutta vähän aikaa seurailtuaan kesken jätti. Joskus kun sattumalta jotakin edestään ampui, kotiinsa sen kantoi äidille ruuaksi, yötä viipyi majallaan, unetonna vuoteellaan ujui ja lähti taas aamun tullen harhailemaan.
Korpikosken niskaan hän aina lopulta päätyi, riisui suksensa jalastaan siinä, missä voudin reen jälki vielä häämötti lumen alta, kulki kosken rannalle kivelle, minkä vieritse kuohut vaahtopäinä vyöryivät ja mistä Annikki oli aaltoihin syössyt. Seuraili siitä rantaa myöten, johon oli syvän jäljen polkenut, suvannon reunaan, otti puuta vasten pystyttämänsä pitkän riu'un ja haroi sillä jäähän hakkaamiaan avannoita. Mutta ei hän mitään löydä, ei nouse Annikki aalloista.
Yö yllättää, tuisku ja tuuli kohisee kilvan kosken kanssa. Poistua täytyy Karin, ja hän lähtee taas hiihtämään, hiihtää järviä, maita ja metsiä, kiertää Panulaa ja pyhää uhrivaaraa, väijyy kuin metsärosvo, paras nuolensa kaaren päällä, mutta ei tule tähtäimeen se, jota hän odottaa. Vartijansa on velholla. Hän tietää, missä vaara uhkaa, ja toisia teitä kiertää. Eikä Kari usko häntä vastaan mitään voivansa, voimakasta, taikainsa tukemaa noitaa vastaan, jonka antama isku yhä vieläkin hänen päätään pakottaa.
Kun saisi avukseen jonkun, kun löytäisi kostotoverin jostakin? Ei ole
Jormasta, rauhan on mies. Ei muistakaan heimon miehistä. Eikä ole
Annikilla sukua elossa.
Silloin muisti Kari reitalaiset Lapinpohjassa ja riensi sinne.