Maat sulivat, vaarain rinteet paljastuivat, ja heleästi paistoi keväinen aurinko, ja ensimmäiset vesilinnut istahtivat koskeen kuohujen alle. Joutsenkin tuli, ui lähelle saaren rantaa ja Karin havumajan edessä kahakäteen souteli. Kohta hänet löydän, arveli Kari.
Mutta liikkumattomana, harmaana ja synkkänä jurotti vielä suvannossa saaren ympärillä kovan talven rautajää.
Silloin, eräänä kuutamoisena yönä, kun Kari kotona käytyään taas koskelle palasi, oli koski paisunut niin, että sulavesi jo huuhteli suvantosaaren rantoja ja jää lautoissa liikahteli. Astuttuaan venheeseensä, jota oli kevään kuluessa kosken rannalle varustellut, souti hän sillä saareensa. Jää helisi ja sihisi, vesi oli työntänyt jääteleitä rannalle, toi toisia ja irtautti entisiä yhä kohotessaan.
Pieneen poukamaan saaren alla, jossa veden kulku takavirtaan kiersi, oli ajautunut jäälautta, ja sen sisään oli Annikki hautautunut jäätyneen vaahtovaipan sisään, jonka koski kuohuistaan oli talven pitkän hänen ympärilleen kehrännyt. Niinkuin kirstussa, kädet rinnan päällä, hän rauhallisesti siinä lepäsi muuttumatonna ja kirkkaan, suojelevan jään ympäröimänä niinkuin olisi silmänsä vain uneen ummistanut.
Maihin Kari hänet nosti, havuilla peitti ja lähti äidille sanaa viemään. Äiti vei sanan Jormalle ja Jorma Panun emännälle.
Kun nämä kolmisin koskelle saapuivat, oli Kari koivun ja haavan väliin haudan kaivanut, havuilla ja hienoilla sammalilla sen sisustanut ja siihen Annikin laskenut. Karin äidin antamissa kihlavaatteissa hän lepäsi, kasvot itään, että tilaltaan joka aamu armaan auringon nousevan näkisi. Karin äiti oli tuonut mukanaan poikansa pyytämän karhuntaljan, ja siihen käärittiin pieni ruumis. Pantiin mukaan värttinä ja tulukset, pata pienoinen ja tuohivakkanen, Jorman tekemä ja kirjauksilla koristettu, jossa oli eväitä parhaita, piiraita ja rieskoja, toiset puolet Panulan emännän, toiset Karin emännän leipomia, pitkän matkan varaksi varatuita.
Laski Kari vielä kanteleensakin lemmittynsä kupeelle.
—Ethän kanneltasi ainoata? kysyi Jorma.
—Ei ole soitostani enää, ei iloistani, vastasi Kari.
—Ilokanteleesi entisen hautaan laskenet, soitto suurempi surustasi viriää, lisäsi Jorma.