Toi Kari tuohia, valkeita ja sileäpintaisia, jotka oli kosken rannalta koivuista kiskonut ja kattoi niillä haudan. Loivat sitten sanaakaan sanomatta Kari ja Jorma mullan hautaan, naisten istuessa toisen toisessa päässä hautaa, hiljaa itkien ja hunnut silmillä ruumiitaan huojutellen.
Kun hauta oli täytetty, kuusenhavuilla peitetty ja kehä kauniita, kosken hiomia kiviä, sileitä kuin helmiä, kummun ympärille ladottu, istahtivat Kari ja Jormakin haudan viereen kivelle. Silloin kävi Panun emäntä koivuun kiinni, joka vainajan pään pohjissa kasvoi, ja sitä halaillen valitti:
—Voi ainoiseni, Annikkini, lempilapseni, tytär tuiretuinen, onneton sinuas:—hoidin, huolehdin äiditöntä, sanatonta vaalin, varjella koetin—maan alle maireheni, kosken kuohuihin kultaseni, silmäteräni suosittuni—voi omani, voi iloni, sinua ikäni kaiken, elinikäni suren, huolin, hoilaelen…
Hiljaa nyyhkyttäen vaipui vaimo istualleen puun juureen, jolloin Karin äiti halasi haapaa ja itki ja näin valitti:
—Voi toivottuni, tyttäreni, voi lapseni laatuiseni, sydänkäpyni, katsottuni, turpehen alainen ainoiseni—toivoin liekun liikuttajaksi, kehtosien keinuttajaksi, iloksi öitteni yksinäisten—sinne katosit kaunoiseni, kainoseni, suistuit surujen suurihin suvantoihin, et tule takaisin ilmoisna ikänä ilmoille näille ihaloille, kovin kurjille kujille, et pihoillemme pahaisille, armas Annikki omani…
Jorma oli asettanut kanteleensa polvilleen ja virkkoi:
—Itkekäätte te; en minä itke. En katso kuolemaa kamalaksi, ilo mieleni täyttäisi, kun täältä pääsisin. Kadehdin Annikkia, jonka autuaitten asunnoissa jo vaeltavan tiedän. Näin hänet yöllä unessa, laulan teille uneni.
Ja Jorma lauloi:
—Sousin suoduilla vesillä, melon metsärantaisilla, siell' oli niitty niemen päässä, aho vetten viertehillä, aholla impyet ihanat, niemen päässä metsänneiot, sinipiiat pienet, suuret siinä iloja pitivät, karkeloa kassapäiset siellä Annikki ylinnä, hienohelma heilumassa parissa metsän parasten, metsän impien iloissa— Ei oo kuollut, ei kaonnut, ei vesihin vierähtännä— Ota, poika, pyydyksesi, Kari, jousesi kopaise. Sua oottavi omasi, sua impyes, ilosi, viljateille viedäksensä, kupehellas kulkeaksi— Otti Mielikki omaksi, tyttäreksensä Tapio— Hyvä siell' on ollaksensa, asuaksensa ihana.
Kari istui allapäin, vesi vierähti hänen silmäänsä Jorman laulua kuullessa.