—Tietääkö Kaarina ketään, jonka hän on parantanut?
—Ka, voudin emännän paransi toisilla markkinoilla, kuiskasi Kaarina.
—Mikä häntä vaivasi?
—Heittäjä nakkeli välistä monta kertaa päivässä niin, että oli koko ruumis sinelmillä, eikä se siihen saanut apua parhailta Ruotsin tohtoreiltakaan, kun oli tauti panentatauti … niin kun sitten tuli takaisin tänne kuolemaan, niin kutsui vouti Panun, ja kun se vei saunaan ja antoi voiteet ja luki luvut, niin ei sen koommin nakellut.
—Veikö se paha sitten sen sielun?
—Pyhä Maaria varjelkoon, mistäs minä sen tiedän … vuoden perästä kuoli ja kelloilla haudattiin … mutta kyllä se paljon kummitteli … mutta älkää, hyvä rouva, kenellekään sanoko, että minä olen sanonut!
—Ei sinun sitä tarvitse pelätä.
—Ette saa sanoa pastorillekaan. Sitä ei tiedä kukaan.
—Mistäs sinä sen sitten tiedät?
—Ka, kun minä palvelin siellä, niin pani lämmittämään saunaa ja käski keräämään metsästä ukkosen kaatamia puita ja noutamaan vettä purosta, joka kolmesti maan alaitse juoksee, eikä sitä tekemään kelvannut kuin semmoinen, jonka luona ei ole sulhasia käynyt. Kielsi kiven kovaan, ettei saa tulla saunaan, kun hän kylvettää, muuten uhkasi minut menettävänsä; mutta minä menin luukun raosta tirkistämään, ja rouva oli selällään olkien päällä lattialla, ja Panu huitoi ja loihti … kyllä se nyt laittaa suden tai karhun tai nostaa merestä Turson. Pelkäisin pahemminkin, jos en olisi pappilassa piikana.