Tähteeksi jääneet lihat ja keitot kannettiin alas kylään seuraavina juhlapäivinä nautittaviksi. Vuodat vietiin Panulan uhriaittaan ja nostettiin orsille kuivamaan.
Panu jäi vielä muiden mentyä vuorelle. Ilpon ja Joukon avulla pingoitti hän ensimmäisen uhrihärän vuodan, karva ulospäin, ja asetti sen telineen päälle haltijan kuvan eteen, ettei tämä saamaansa uhria unohtaisi. Kun se oli tehty, lähetti hän pois Joukon ja Ilpon ja jäi vuorelle tekemään taikoja, joita paitsi ei uskonut uhrin suurimmankaan tepsivän: keräili tuhkaa uhrikiveltä, sekoitteli sitä maan multaan, puun lehtiin, heitteli ilmaan, lähteeseen upotti. Kokosi hiilet, keräsi sitten vuoden varat sarvia, kynsiä, rakkoja ja muita taika-aineita ja vei ne taikapajaansa niemen nenässä.
Kun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit, nuoriso karkeli Panulan tanhualla, ja vanhat miehet kellettelivät penkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa ryypiskellen.
Mutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan, ylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat valmiit kaskimaalle lähtemään.
—Yön kun miehissä riehumme,—olivat keskenään tuumineet ja sen nyt Panulle ilmaisivat,—niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen päivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!
Ja siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan riensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja iloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa pitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti, itse edellä kulkien.
Hyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomea ja pajua kasvoi niemen nenä ja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä komeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen keskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili kuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen saloon yhtyen.
Kukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren koivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän jokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolaisee Panu sitten koivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta anteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavan, ei arvan kysymättä kaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa, uudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski kaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja poikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen ruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa ottamaan.—Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa koivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki, siinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän koivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.
Ei Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo silmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puolirunoon iski hän kirveensä koivuun, ja samoin tekivät muut.
Iloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan heiluessa ja naisten tullessa jäljestä vastoja ja kerppuja taittaen ja tyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui vanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt, kaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi kaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin. Tuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon, tai lähti jänö tiehensä hippaisemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty—rauha täytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin jokin suurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.