Ylinnä muista liehui Panu ja hänen kiiltävä kirveensä välkkyi muita vinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden pärskyä. Niin oli hänen mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena temmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta murtaen. Hyvin olivat hänen kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat ja kaikki tottelivat, uudistettu oli Karjalan kansan yhteys ja tunnustettu vanhain Panujen valta ja Panu itse kaiken kansan tietäjäksi tunnustettu.
Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu, iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi, näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.
Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.
Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät, ja
Panu virkkoi:
—Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!
Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta keskeltä kaskea.
—Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!
Mutta kun kaikkien kasvot olivat käännetyt ylös koivun latvaan, jossa näkivät linnun pään nyökkäisevän ja purston keikkuvan, taittui ääni kesken kukunnan, räpäytti lintu siipiään kuin lentoon lähteäkseen, heittihe syrjään ja tuikkasi maahan, Panun jalkojen juureen pudoten.
Kaikki katsomaan, mikä kultalinnun maahan toi. Nuoli oli rinnassa ja hengetönnä keuvotti lintu maassa.
—Kuka kurja ampui onnen linnun?