Tarkastettiin nuolta. Kädestä käteen se kulki, sill'aikaa kun toiset riensivät kaskesta ampujaa etsimään, mutta ei tunnettu nuolta, eikä kaskesta ketään löytynyt. Pystyn metsän suojasta sen oli ampunut, joka oli ampunut. Mutta miten osasi niin pitkän matkan päästä noin pieneen lintuun? Ei tässä joukossa tiedetty semmoista ampujaa.
—On kuin reitalaisten nuolten tapaan tehty, virkkoi joku.
—Mistäpähän tuli tänne Lappi nuolineen!
Mutta totiseksi oli käynyt Panu. Tunsi nuolen, tiesi ampujan, vaikkei ollut tuntevinaan.
Oli joutunut nuoli miehestä mieheen kiertäessään Jorman käteen. Jorma oli ollut kotomajallaan verkkojaan laittelemassa, huomenna kevätkalaan lähteäkseen. Ohi kun siitä ruuhessaan meloi, ei malttanut olla maihin nousematta, tuli kaskea katsomaan.
—Onnesi linnun ampui, Panu, itseäsi uhkasi, virkkoi hän.
—Kuka ampui?
—Karin on nuoli.
Karin nuoleksi oli sen Panukin tuntenut.
—Syyttä minua vainoo, turhaan tavoittelee … ei minuun pysty. On onneni isompien varassa.