—En minä nyt taas pelkääkään…
—Yhtä sinulta kuitenkin pyytäisin…
—Sano, mitä.
—Älä sano vast'edes niin kuin sanoit eilen: »Olkoot pakanat pakanoita, mitä meidän oli heidän kanssaan tekemistä?»
—Enhän minä … enkä sitä niin pahasti tarkoittanut … nämä kotipuoleni muistot ne vain johdattivat mieleeni toisia ihmisiä ja oloja.
—Tiedänhän minä sen … ja tiedän sen tulevan siitä, ettet näitä ihmisiä vielä käsitä etkä vielä ole oppinut heitä rakastamaan … eiväthän ne olekaan noita meidän hauskoja ja hilpeitä saaristolaisiamme, joihin olimme jo niin kiintyneet ja jotka olivat jo muuttuneet ystäviksemme. Mutta kuitenkin koskee se minuun, enkä soisi, kun olemme päättäneet koko elämämme pyhittää…
—Niin, niin, tahdon minäkin pyhittää elämäni, mikäli voin … oletko jo tavannut niitä miehiä, joista eilen puhuit?
—He tulevat kohta tänne … toivon heidän kauttansa voivani ruveta jotakin vaikuttamaan … paljonhan en vielä ole saanut aikaan … täällä ei voi tehdä rynnäköitä, niinkuin luulin, täytyy ryhtyä valloittamaan piirittämällä…
—Ja piiritys kestää kauan?
—Pelkään sen kestävän kauemmin kuin—luulinkaan … vaikka toisaalta enteet ovat hyvätkin.