—Hänellä on käärme hallussaan, jossa asuu isäsi henki. Minä ruokin sitä, ja niin kauan eivät pysty isään mitkään vihat, mutta niin kauan se sinua heittää. Se on se käärme.
Reita kävi yht'äkkiä totiseksi ja kalpeaksi. Häntä puistatti kuin horkassa, himmeä kalvo vilahti hänen silmässään ja hän kouristi kiveä, josta sammal irtautui. Mutta kohtaus meni ohi, hän tointui ja virkkoi vielä vähän vapisten ja ikäänkuin puolustautuen ja itseään vakuuttaen Joukolle:
—Missä on se käärme? Ei se minussa ole … ei minussa ole käärmettä.—
Missä se on? sanoi hän melkein tiuskaten.
—En minä sano! sanoi Jouko yhtä tiukasti.—En saa sanoa, lisäsi hän heikommin.
—Tapa se käärme!
—En tapa!
—Jos lie hyvinkin käärme … isäsi nostama … se minua vaivaa ja koko sukuani.
Reita tavoitti sydänalaansa.
—Koskeeko sinuun? kysyi Jouko.
—En minä silloin mitään tiedä, mutta ennenkuin se tulee ja kun on ohi, niin kouristaa niin pahasti…