—Missä on käärme?
Mutta samassa hänen kasvonsa kirkastuivat:
—Mitä minä kyselen! Sinussahan se on! On telminyt täällä lähtiessään ja oven auki heittänyt. Henkensä lähtöä temmelsi… Ennen oli käärmeessä Reidan henki ja on nyt Sinussa; mitäs olisi täällä, kun on sinussa!
—Käärmekö minussa?
—Reidan henki on sinussa! Se sinuun meni silloin, kun loveen lankesit.
Ei se silloin ollut mennyt, ennen oli jo mennyt, Jouko tiesi, milloin oli mennyt. Silloin oli paha henki häneen mennyt, kun hän käärmeen tappoi. Hän alkoi vapista, häntä pyörrytti, sydänalaa etoi, mutta kun hän sitä kädellään tapasi, tunsi hän kirjan ja samassa helpotti.
—Sinussa se on … pidä varasi, ettei pääse … pyrki, vaan ei päässyt,—puhui Panu, joka oli huomannut kouristuksen oireet. Joudutaan täältä. Heitä pois hattusi ja riisu vaatteesi! käski hän sitten ja otti nurkan naulasta Reidan lakin ja kauhtanan.—Riisu ihokkaasikin!
Jouko riisui muut vaatteensa, mutta jätti ihokkaan, jonka alle kirja oli kätketty.
Sitten käski Panu hänen pukeutumaan Reidan vaatteihin ja auttoi niitä hänen ylleen. Jouko vähän esteli, mutta totteli kuitenkin.
—Ne pitää sinulla olla ylläsi—kun on sen ydin sisässäsi, niin olkoon kuorikin, muuten voisi luikahtaa pois, eikä tiedä, mihin menisi.