Nyt älyää hän, että se on kannus, jonka isä on ripustanut hänen kaulaansa ja käskee sitä päristää. Hän kuulee isän kysyvän kumealla äänellä:
—Lupaatko taistella henkeesi ja vereesi Kiesusta vastaan ja tappaa hänen tietäjänsä, missä hänet tavannet?
Ei saa Jouko vastausta annetuksi.
—Lyö, jos luvannet; lyö, jos luvannet! huutaa isän ääni.
Jouko lyö ja isä loihtii:
—Annan sulle suuret lahjat, kaikki taiat, tiedot neuvon, salaiset sanani annan, edessä ison Jumalan, pyhän vuoren viertehellä, tullos suureks tietäjäksi, mahtajaksi mainioksi. Valan vettä, viisautta päästä velhon voimallisen, kallosesta kuulun noidan, tullos vielä viisahammaks, kasvaosi kovemmaksi, ettei pystyis papin loihtu, taiat Kiesuksen tehoisi.
Jouko tuntee vettä päähänsä valettavan, häntä taotaan päähän ja selkään ja hartioihin, hänen silmänsä säkenöivät, hän luulee näkevänsä tulisia käärmeitä ympärillään sähisten kiemurtelevan.
—Iske tulta, ilman ukko, salamoita, suuri äijä, tule tänne toistajaksi, kummiks näihin kastehisin.
Hänen silmissään salamoi, ja hänen päänsä päällä jyrähtää … hän riuhtaisee kääreen kasvoiltaan, näkee isänsä seisovan edessään pääkallo kädessä, syöksee vastaan, tempaa kallon hänen kädestään ja heittää sen metsään, repäisee kannuksen kaulastaan ja potkaisee sen menemään … kumahtaen kimpoo se seipääseen ja puhkeaa … riistää vaatteet yltään ja parkaisee:
—Auta, Kiesus armias!—ja syöksee muutamilla pitkillä hyppäyksillä alas vaaran laelta uhrikentän ympärillä olevaan pensaikkoon ja sinne katoo.