Panu ensin hölmistyy eikä ymmärrä, mikä Joukon tuli. Sitten juoksee hän jälkeen, mutta ei näe häntä missään. Hän huutaa häntä, mutta ei saa vastausta.
—Mikä siihen meni? Mitä se huusi? Huusiko Kiesusta? Huusi kuin olisi avukseen huutanut…
Hän etsii etäämpää vuoren rinteeltä, mutta ei löydä, juoksee jo yhä kiihkeämmin sikin sokin metsässä, vaan ei näy jälkeäkään Joukosta. Hän rientää takaisin vuorelle ja näkee särjetyn rummun, rikki revityt Reidan vaatteet.
—Haltijako sen vei? Käsistä vei!
Silloin löytää hän maasta kirjan, joka oli Joukon povesta pudonnut, ja tuntee sen heti Kiesuksen tietäjän taikakirjaksi. Mutta miten se on tähän tullut? Onko se ollut Joukon hallussa? Sitä vartenko se ei kaikkia vaatteitaan riisunut?
Ja taas muistaa hän Joukon huudahduksen: »Auta, Kiesus armias!»—ja hänelle alkaa selvitä, mitä on tapahtunut.
Juuri kun oli tietäjäksi tulemaisillaan, velhoksi valmistumaisillaan!
Viha, kiukku ja pettymys käpristää kokoon Panun ruumiin. Hammasta purren, nyrkkiä puristaen, maahan kyyristyen ja siitä ylös ponnahtaen syöksee hän suustaan kirouksen, niin kimeän, että näkee omain silmäinsäkin säkeniä syytävän. Hän sadattelee syntymistään, sadattelee kaikkia haltijoitaan, jotka eivät mitään mahda, vaan antavat omalla uhrivuorellaankin vieraalle velholle vallan.
—Sinä Reidan salasuojelija … sinä Kiesuksen kätyri…
Ei saa hän ääntä kiukultaan … raastaa palasiksi kirjan ja heittää lehdet haltijan kuvan silmille, sylkäisten jälkeen … tempaa rummun ja nujertaa sen murskaksi uhripaateen … saa taas sanat suuhunsa ja huutaa: