—Kirottu sinä, kelvoton … epäsikiö … isäsi häpäisijä … sukusi saasta … sinne sinut manoan … vuoren rautaisen rakohon, kahen kallion välihin … kiru siellä kiusajainen … paru siellä painajainen … vuoren rotkoissa syvissä … jost' et pääse päivinäsi, selkene sinä ikänä!
Saatuaan ilmaa keuhkoihinsa juoksee hän taas sinne päin, mihin Jouko oli paennut, hyppää kivelle ja kiljuu:
—Tuonne sun manoan … kosken kuohuhun kovahan… Kivi on keskellä jokea, rautavanne ympärillä … umpilukolla lukittu. Siinä on sija sinulle, jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä … kenenkänä laskemalla … et sanalla suurimmalla … et edes oman isäsi!
Hänen suunsa vaahtosi, tukka seisoi pystyssä, silmät tuijottivat metsän sisään, ja tietäjä vapisi vihansa hengen käsissä niinkuin nuo puut, joita sadekuuron kanssa tuleva ukkostuuli vimmatusti puisteli.
Hän alkoi väsyä vimmaansa, peloitti jo ukkonenkin, joka kietoi koko vaaran laen tuuleen, sateeseen ja salamoihin. Raskaasti hengittäen vaipui hän kivelle, veden valuessa alas täydeltä taivaalta.
Oliko hän poikansa kironnut? Oliko umpilukkoon kironnut? Ehkei se ollutkaan Kiesuksen hallussa? Ehkä oli oma haltijansa sitä heittänyt?
Panulle tuli hätä, hätä siitä, että oli lapsensa umpilukkoon loihtinut.
Nyt se ei koskaan pääse siitä irti, nyt se on kaikeksi iäkseen kirottu!
Vielä kerran lähti hän etsimään ja vuorta kiertämään.
Kun saisi käsiinsä, koettaisi kirojen kahleet katkaista, koettaisi haltijat lepyttää, uhraisi kaikki parhaansa, vaikka omaa vertaan vuodattaisi.
—Jouko! huusi hän.—Tule pois, Jouko, älä pelkää! houkutteli hän.