Mutta kuin villitty kimposi emäntä sieltä ylös ja huusi ulos ilmoille vuosikausia pidätetyt kärsimyksensä:
—Tapa minut! huusi hän Panun edessä terhentäen, tapa, niinkuin Annikin tapoit. Niinkuin Reidan tapoit! Niinkuin Joukon tapoit! Orjanasi olet pitänyt! Väkisin minut sinulle naitettiin! Paljon pyysit, et mitään saanut, et rahtuista rahoa, petyit kaupoissasi! Valamon kirkonkelloissa kelluu myötäjäiseni, ota sieltä, jos yletät!
Siihen katkesi emännän ilkkuna. Surkeasti uikahtaen vaipui hän hengetönnä lattialle saatuaan sydänalaan potkauksen Panun kengän kärjestä.
—Kuoliko se? kysyi Ilpotar. Räähkää, miten rääkkyi. Nyt siitäkin pääsit!—Eikä Ilpotar saanut ilon salamaa silmistään sammumaan. Mutta Panu karjaisi hänelle:
—Pois täältä, portto! Inhotat minua, epäsikiö sinäkin! Itkisit, et ilkkuisi!—ja heitti hänet ovesta ulos, niin että etehisen irtonaiset siltapalkit kolisivat.
XXXVIII.
Panu on matkalla Kontojärven markkinoille. Yksin hiihtää hän järven selkiä, viilettää hietaisia harjuja ja halkaisee suuria soita. Ei ole nyt miehiä mukana, ei ahkioita, ei nahkoja. Kun suurimmilla aukeilla taakseen katsahtaa, näkee hän ainoan seuralaisensa, vanhan Ilpon nyykkäisevän jäljessään.
Ei ole muilla miehillä ollut tänä vuonna asiata markkinoille. Ei tarvita heitä ahkioita vetämään, ei avuksi kauppaa tekemään. Huono on ollut riistasyksy, ja ihmeeksi vain orava varpua juoksi, vielä ihmeemmäksi pyy viidassa vihelsi ja teiriparvi koivun latvassa kukerti. Ei ole ainoatakaan karhua kierroksessa kevättalvella tapettavaksi, eivät ole ahmat, eivät ilvekset, eivät hirvet syyslumelle jälkiä jättäneet.
Minne on kadonnut riista?
Lappi on viljan vienyt, reitalaiset menivät ja veivät mennessään.