Panun syyksi on kaikki pantu. Mitäs karkoitti, mitäs syyttömiä ahdisti! Niinhän tiesi vanha taika, että paha perii, jos heidät sukupuuttoon hävität.
Tietäjä on Panu olevinaan, sen verran ymmärtää. Siin' on nyt kuninkaan metsästäjä!
Niin nurisevat miehet, kun toisensa tapaavat metsäpolulla ja reppu on tyhjä. Niin nurkuvat nuotta-apajallakin, kun tyhjän vesiperän nostavat, sillä huono oli ollut kalavuosi jo uhrikesänä, kun Jouko Kontojärvelle katosi, mutta vielä huonompi sitä seuraavana. Toteen oli käynyt Reidan miehen ennustus.
Toteen oli käynyt—täytyi Panunkin itselleen myöntää, ja monta muuta onnettomuutta oli tullut lisäksi. Joukon paettua ja emännän tapettuaan oli Panu kuin pahasti säikähtänyt otus, joka pelkää joka hetki vainolaisen käsiin joutuvansa eikä tiedä, mistä päin vihamies uhkaa. Liikkumatta mihinkään ja osaamatta mihinkään ryhtyä pysyi hän kotonaan jokaista outoa ääntä vavahtaen, säpsähti tuulenhengen humauksia vanhassa karsikkokuusessa, säikähtäen laitumelta tulevain lehmäin ammahduksia ja ollen kuulevinaan käen kukunnassa ja palokärjen vihellyksessä ilkkumista ja ivaa. Kaksi vainolaista hän oli tuntevinaan päänsä päällä vaakkumassa: papin vaino yhtäältä uhkasi, Lapin vaino toisaalta. Kun yöllä silmänsä ummisti ja nukahti, oli kuulevinaan, milloin kirkonkellon ilmassa soivan, milloin Lapin noitien päänsä päällitse suhahtavan ja räähkämiehen metsän rannasta ilkkuen nauravan.
Se ilkkui hänelle kaikkien hänen hankkeittensa hukkaa: turhaan hän oli vanhan Reidan tuhonnut mitään voittamatta, turhaan hän oli kirkon kironnut, turhaan Lapin heimon karkoittanut, turhaan Annikin uhrannut ja monet uhri-elukat teurastanut. Nousi Reita poikansa haamussa haudastaan, vouti, mahtava ystävä, oli surmansa saanut, Kari väijyi hänenkin henkeään, tiesi, mitä pauloja Lappi punoi, ja pappi oli pojan vienyt, temmannut kuin Ukon pilvessä ilmojen kautta omalta uhrivuorelta. Irti oli päässyt Reidan paha haltija, jota ei koskaan ollut saanut oikein kesytetyksi, se se oli sen kiukun ja kiivastuksen silloin rintaan ajanut ja oman naisen surmaamaan saanut, ja lienee kaikki muutkin Lapin henget riistan kimppuun kiihoittanut ja sen näiltä mailta karkoittanut.
Ei tiennyt Panu, mistä apua etsisi, ei ollut taikaa, ei loihtua, ei lumousta, jolla kaikki nämä vihat voittaisi. Kaikkia varauksia oli jo koettanut, ei osannut uutta ainoatakaan. Kysyi kysymästä päästyäänkin kannuksen mieltä, kysyi arvalta neuvoa, mutta ei helähtänyt paikattu kalvo, epäselvän äänen antoi vanhain Panujen ennen niin tarkka taikakalu, poissa oli siitä voima, ja älytönnä töksähteli sammakko sinne tänne selvää antamatta.
Nälkä uhkasi Karjalaa, ja kaikki siitä Panua syyttivät. Huonosti oli kaskenkin käynyt. Uhrien aikana viime kevännä oli sitä koetettu polttaa, mutta satanut oli kaikkina uhripäivinä taivaan täydeltä, ei oltu saatu uhrilihojakaan keitetyksi, ja vähän vain oli kärventynyt kaski, oksat ja havuneulat hiukan palaneet, mutta rungot jääneet siihen sikin sokin makaamaan. Ja se oli miesten mielestä merkki ja osoitus, että kaskeakin kaatamalla oli haltijat vihoitettu. Mitäs uhripäivänä hakattiin, mitäs Tapion tanhuvia syyttä suotta maahan kaadettiin! Siinä nyt nähtiin, ja sitä se käen kuolema ennusti! Jormapahan oli oikeassa, kun varoitti.
Nämä kaikki mielessään nyt, niinkuin ainakin, hiihti Panu samoja matkoja, joita ennenkin oli iloisessa hilpeässä miesjoukossa hiihtänyt, mutta ei kuulunut nyt Kuisman lauluja, ei urhojen pajatusta, ei ollut Jouko jälkijoukossa, josta häntä aina lempeällä silmällä etsi.
Ilpo siellä vain väännätteli, kutsumatta, asiatta oli mukaan lähtenyt. Tultuaan Kirovaaran juurelle päätti Panu häntä odottaa, itsekin vähän levähtääkseen.
Huohottaen tuli Ilpo ja kun saapui lepopaikalle, haki kaatuneen rungon ja siihen istahti. Kovin valui hiki ryppyistä otsaa myöten, ja väsynyt oli ilme silmissä. Paljon oli ollut huolta Ilpollakin viime aikoina. Kaikki Panun huolet ja kaikki moitteet, mitkä häntä kohtasivat, hän omaan poveensa painoi. Mutta enimmän kaikesta hän sitä pahoitteli, että Ilpotar, joka aina ennen piti Panun puolta, nyt häntä moitti ja panetteli kilvan muun heimon kanssa. Ei uskaltanut hän siitä Panulle puhua, pelkäsi siitä häneenkin pahastuvan ja koetti itse olla sitä hartaampi ja nöyrempi. Mutta aina sattui väärään paikkaan Ilpon osanotto, aina olivat neuvot nurinpuoliset.