—Siinä on Kirovaara,—virkkoi hän, ylös vuoren rinnettä silmäten. Siellä tuonoissa talvena kirkon väen kirosit. Taisit tehdä pahasti, kun kirosit. Takaisin kirot kimposi.
Sitä Panu itsekin ajatteli. Mutta ei tahtonut sitä toisen suusta kuulla, astui suksilleen ja lähti painamaan eteenpäin.
Hiihtäessään sitä suota, jossa Jouko viime kerralla markkinoilta palatessa oli tielle uupunut ja tainnoksissa hangelta tavattu, päätti Panu mielessään, että poika jo silloin oli papin valtaan joutunut, että oli jo kirkolla kiro tarttunut ja siitä siemenenä itänyt. Jos olisi varaus voimakas ollut, jos olisit sen taiat ja temput ja sen nostamain vihojen synnyt tiennyt, ei olisi haltuunsa saanut. Mutta ei olisi ehkä sittenkään mitään mahtanut, jos ei olisi kiivaudessa kirotuksi tullut. Ei saanut sitä enää koskaan takaisin. Mutta olkoon, parempi, että ajoissa mätä oksa katkesi ennenkuin suureksi sukeusi ja koko heimon turmeli.
Jo oli turmellutkin. Tieto siitä, että pappi oli tietäjän oman pojan vienyt, ei ollut salassa pysynyt. Viime markkinoilla olivat miehet nähneet sen hulluna kuljeksivan ja isäänsä uhkailevan. Monenlaista arvelua ja arvostelua siitä kuului. Kömpelöksi tuomitsivat tietäjän, joka omaan poikaansa taikanuolensa satutti. Paljon olivat naiset emännänkin kuolemasta ulinaa pitäneet. Ja kesällä, kun kaikki miehet kalassa olivat, oli heitä lauma kirkolla käynyt pappia kuulemassa. Peittelemättä siitä Ilpotar Panulle kertoi, ilkkuen vielä, että on se yhtä hyvä tietäjä kuin sinäkin. Paremmat on uhritemput, juhlallisemmat menot, eikä aja naisiakaan uhripöydältä. Eivätkä uhkauksista huolineet. Olivat kuin lumoissa. Kuritutti Panu miehillä naisiaan, mutta he yltyivät vain siitä. Syyn kyllä tiesi Panu. Ja kirvelemällä kirveli tätä ajatellessaan hänen mieltään se, mikä niin usein ennenkin, että ollenkaan oli päästänyt puhumaan papin—silloin olivat lumot päässeet naisten veriin, ja silloin se oli virsillään heidän mielensä puoleensa viehättänyt. Salaiset oli sillä silmäykset, tehoisat taikansa, mitkä lienevät olleet, ja tuho oli tulossa, jos ei niiden perille pääsisi. Ei siihen kirot pystyneet eikä pilkka purrut.
Ja ikäänkuin vastaukseksi ja vahvistukseksi näille Panun omille ajatuksille virkkoi Ilpo, kun olivat tulleet sille paikalle, missä miehet tuonoissa talvena olivat yönuotiotaan pitäneet ja Kuisma jäniksen kolkannut:
—Ei olisi ollut ammuttava se jänis … ehkä oli sen papin jänis … eikä sillä häntä pilkattava. Siitä pääsi heti alussa yltymään.
Mutta ei tahtonut Panu muiden kuullen mitään omaksi syykseen myöntää eikä omaa heikkouttaan tunnustaa. Ja hän sanoi Ilpolle:
—Herkeä noita ruikuttelemasta. Tiesin, mitä tein … kun olisit sinäkin tehtäväsi tehnyt.
—Enhän arvannut tulen keskestä elävänä pääsevän.
—Et arvannut, kun saamaton olet, vaikka aina hoppuat ja hätiköit.