—Kun käskenet, niin vieläkin koetan … vaikka oma henkeni menköön.
—Ja minun päähäni siitä syy syöstäisiin, ja koko markkinakansa niskaamme! Pysynet aloillasi!
Hääri Ilpo siinä nuotiota laittaen, unohti Panun pahan tuulen ja puhui ääneen ajatuksensa:
—Pahan edellä sen poikasikin kirosit ja vaimosi…—Mutta kun hän näki Panun silmän leimahtavan nuotion takaa, jonka ääressä hän mietteisiinsä vaipuneena pää polvien varassa istui, peruutti hän puheensa:—Lienet tiennyt, mitä teit … parhaasi teit … niinhän oli tehtäväkin.—ja kun Panun mustan välkkyvä silmä häntä yhä seuraili, lisäsi hän:—Eivät sinulle mitään mahda … vielä kaikki vihat voitat, voitat varmaan…— ja vasta sitten pääsi hän Panun katseen lumoista, jota ei voinut kestää enemmän kuin eläin ihmisen silmää.
Levätä olisi tahtonut Ilpo uuvuttavan hiihdon jälkeen, mutta kauan ei antanut Panu nukkua, kun ajoi jo ylös ja lähti taipaleelle, vaikkei vielä aamuruskokaan kuumottanut. Kohta haihtui Ilpo isännästään pimeässä ja sai yksin hiihtää haroa Kontojärveä kohti, jonne hänellä ei ollut mitään asiata, olihan vain lähtenyt, kun tiesi Panun lähtevän.
Mutta Panu oli, kirkonkylään hiihdettyään ja piilotettuaan suksensa harjun alle näreikköön lumen sisään, lähtenyt vakoilemaan, mitä siellä tapahtui.
Vaikka markkinaväki vielä oli yötiloillaan, näki hän, että niitä oli isot laumat jo aattona tullut. Rekiä, pulkkia, ahkioita ja suksia oli sekä talojen pihoilla että nuotioiden ympärillä ja joka haaralta kilisi hevosien kelloja ja porojen tiukuja. Panu tarkasteli rekiä ja pulkkia, jotka olivat nahkoja kukkuranaan. Rekien ja pulkkien muodoista osasi hän heti päättää, miltä ilmoilta ne olivat tulleet. Suven ja lännen ilmoilta oli jo suuri joukko, josta ennen tavallisesti oli ollut vain nimeksi, mutta Pohjanmaalta, Vienasta ja etenkin Lapista oli suurin osa. Ei ollut vilja metsistä kadonnut, muita oli vain maailmoita kierrellyt.
Eräästä metsiköstä tuikki sammuvan nuotion tuli ja lähemmä hiipien näki Panu sen valossa muutamia miehiä peskit korvilla lumessa. Hän tarkasti pulkkia ja peräytyi äkkiä takaisin. Samassa karkasi koira haukkuen häntä kohti ja seurasi häntä pitkän matkaa jäälle.
—Siit, Panu! kuuli hän huudettavan ja tunsi reitalaisen äänen, niinkuin oli jo tuntenut koiran, jolle hänen häpeäkseen oli hänen nimensä annettu, ja joka heti oli isäntänsä vihamiehen vainunnut.
Päästäkseen Panun käsistä kulki Panu voudin nientä kohden, jossa oli hänen entinen taikasaunansa, missä ennen avun tarvitsevia otti vastaan. Mutta ei tuntenut hän paikkoja entisiksi. Kaskeksi oli hakattu entinen haltijain pyhättö, ei ollut yhtä puuta jätetty, ja hävitetty oli sauna. Kiuasta vain kohosi vähän lumen sisästä, ja kun Panu jalallaan kopeloi sen ympärystää, nousi lumesta palanen hiiltynyttä seinähirttä.