Tiesi Panu kysymättä, kenen työtä oli tämä. Mutta ei olisi entisen voudin eläessä noin tehty. Papin ystävä oli uusi vouti.
Hän hiipi voudin talon lauta-aidan taustaa ja tuli portille, jota entisen voudin aikana äkäiset kahlekoirat vartioivat. Nyt ei ollut koiria eikä vartijoita, piha oli tyhjä, ja hiljaisessa talossa nukuttiin. Enempää ei Panu nähnyt, mutta jo siitä, minkä oli nähnyt, päätti, ettei olisi ystäväksi uudesta voudista eikä olisi asiata sen miehen puheille pyrkiä.
Hän lähti pappilaan päin. Siellä jo valvottiin, mutta pihalla ei näyttänyt olevan ketään. Hän teki kierroksen huoneiden ympäri ja läheni metsän puolelta tuvan seinämää. Painaen kasvonsa ikkunaan näki hän papin pöydän päässä, ja lattialla seisoi parvi poikia, joille hän puhui. Niitä valmistettiin kasteeseen, se oli sama toimitus, jonka Jouko oli nähnyt vakoilemassa ollessaan ja josta hän oli isälleen kertonut. Poikain takana uunin pankon edessä seisoi joku selin ikkunaan ja sytytti pärettä liedestä; kun hän oli saanut tulen päreeseen ja kääntyi panemaan sitä pihtiin pankon nurkassa, tunsi Panu poikansa. Kasvojen ilmeestä ja silmäin kiillosta näki Panu heti hänet mielipuoleksi. Hän supatteli jotakin ja naurahteli; ja kun pappi mainitsi Jeesuksen nimen, kumarsi hän niinkuin pojatkin. Mutta yht'äkkiä sattuivat hänen silmänsä ikkunaan, josta Panun silmä väijyi tupaan. Hän kävi levottomaksi, pälyi ympärilleen, mutta tempasi sitten palavan päreen ja syöksi ovelle ja siitä ulos huutaen:
—Pois pahahenki! Pois karvaturpa! Pois pahasilmä!
Panu on hypännyt pois ikkunasta ja näkee aidan taa kyyristyneenä Joukon juoksevan tuvan ympäri. Pappi tulee häntä kieltämään, ja Jouko selittää nähneensä pahan silmän, joka ikkunasta katseli. Mutta Panu hiipi pois kuin kettu, joka on tavattu pihanurkkia nuuskimasta.
Markkinaväki alkaa heräillä unestaan. Hiukan jo ruskottaa eteläinen taivaanranta, mutta vielä on pitkältä päivään.
—Lapin koirat minua terhentää … oma poikani pahanahenkenä perästä ajaa!
Masennuksissaan seisoi Panu siinä, mihin oli suksensa kätkenyt ja mietti jo lähteäksensä. Jouko hänet näkisi ja tuntisi ja väelle osoitteleisi.
Silloin hän näki tulien kirkosta tuikkavan. Hän hiipi sinne ja huomasi, että kirkon seinissä oli luukkujen sijasta lasit, ja Reita kulki lasilta lasille toisen miehen kanssa kynttilöitä sytytellen. Kirkon oven edessä ja sen ympärillä seisoi jo mustanaan markkinakansaa.
Panu pistihe joukkoon ja kätkeytyi toisten suojaan kuulostaakseen heidän puhettaan. Ne puhuivat uusista kirkon ikkunoista, jotka oli viime kesänä tehty. Nyt oli siellä hyvä olla, kun ei tuullut eikä satanut sisään ja sai tuolla lailla sytyttää kynttilät, että voi alkaa aamumessun jo pimeän aikaan. Juhlallista ja komeaa oli miehistä, kun tulet kirkossa paloivat—ja kuninkaan itsensä lahja kuului olevan. Oli panettanut uudet lasit omaan kirkkoonsa ja nämä tänne lähettänyt uuden voudin mukana.