Eri miestä näkyi tämä uusi vouti olevan, eri miestä kuin entinen.
Saivat siltä rauhan naiset, ja ystävä oli ja sovussa eli papin kanssa.
—Ei tästä saa Korpivaaran Panu puolusmiestä. Kohta tultuaan kuulutti, että jokainen, joka tahtoo, saa kiinni ottaa velhon, koska on poikansa hulluksi noitunut ja vaimonsa tappanut ja pappia koettanut elävältä polttaa, ja sata riksiä saa siitä palkintoa se, joka ottaa kiinni. Mutta kukapa häntä kiinni ottamaan, velhoa, mene tiedä, mitkä vihat viskaisi?
—Sen vihoista! Ei mitään taida, kun ei pelkää! kuuli Panu toisen äänen joukosta sanovan.
—Täällä kun sattuisi kiinni saamaan, kirkon luona, ei mitään mahtaisi, mutta ei ole hyvä kotiinsa mennä.
—Papin kanssa kun menee, niin minkäpä tehnee?
—Vaikka synkässä metsässä vastaani tulkoon!
—Kerran se kelmi kiinni pannaan!
Ne olivat nuorten miesten ääniä…
Silloin kalahti kello kirkon tornissa julistaen ikäänkuin vahvistuksen uhkauksiin. Ovet avattiin, ja väkeä tunki sisään niin paljon kuin sinne mahtui. Toiset jäivät ulos papin ja voudin tuloa odottamaan. Panu oli asettunut väkijoukon taa rappujen viereen, kirkon ovesta tulevan valon varjoon. Siinä ei kukaan häntä huomannut, mutta hän näki voudin ajavan rappujen eteen, nousevan reestä ja menevän kirkkoon. Pienenläntä, keski-ikäinen mies oli vouti, ei ylpeillen tullut, vaan kehoitti suopeasti ja siivosti väkeä antamaan tietä. Kohta sen jälkeen soi taas kirkonkello, ja pappi tuli astuen kirkkoon. Äskeiset pojat ja parvi miehiä ja naisia seurasivat häntä. Naisten joukosta tunsi Panu joitakuita oman heimonsa naisia ja Ilpottaren. Ne tunkivat kaikki papin kanssa kirkkoon ja pääsivät sinne hänen jäljessään.
Joukokin ilmaantui kirkon rappujen eteen. Ei ollut hänellä enää entisiä vaatteitaan, Karjalan kuosiin tehtyjä, vaan kontolainen oli karvalakki ja turkin reuhka.