—Isäsi tulee ottamaan!
—Älä peloittele! Se kirosi umpilukkoon, mutta pappi aukaisi.
—Olkaa hiljaa! kielsi joku.
—Nyt ne veisaa!
Kaikki yhtyivät virteen, joka oli aloitettu kirkossa.
Panu oli kuullut ja nähnyt tarpeekseen ja vetäytyi pois kirkon seinän suojaan, hiipi siitä suksiensa piilopaikkaan ja iski ne jalkoihinsa kotiinsa lähteäkseen. Ei tahtonut hän päivän valkenemista odottaa, ei ollut hänellä täällä kauppoja tehtävänä, palkinto oli hänen päästään julistettu.
Hänen tiensä kulki kirkon peräitse ja hän pysähtyi hetkeksi vielä kuulostamaan. Virren veisuu oli lakannut, ja pappi saarnasi.
—Velhot ja tietäjät! … kuuli hän Martti-papin saarnaavan… Kukistakaamme, kiinni ottakaamme!—enempää ei Panu pysähtynyt kuulemaan.
Ei ollut vielä aamu valjennut, kun Panu liukui pois Kontolan kirkonkylästä, jossa hänen esi-isänsä ennen vanhaan olivat isäntinä hallinneet ja jossa hän itse oli ylinnä miehenä markkinoilla liikkunut, mutta jossa hän ei nyt uskaltanut päivän koittoa odottaa, peläten satapäisen markkinaväen käyvän kimppuunsa, niinkuin koiralauma käy ketun kimppuun.
Mutta vielä on saloja ketun juosta, ja vielä on sudella luolansa! Ja kavahtakoot kanojaan!