Julmat tuumat mielessä myllersi, mutta ei ollut itselläkään vielä selvillä mitkä.
Ei ollut kotiin tulo Korpijärven tietäjän entisensä lainen. Ei ollut soihtuja hulmuamassa, ei katettu pitopöytä odottamassa, eivät lämpimät kädet turkkia riisumassa. Orjatyttö löylyn löi, ja yksin söi Panu kuivanutta kalaa ja jäähtynyttä huttua.
Mutta kun kylän miehet aamulla kuulivat, että Panu oli palannut markkinoilta, tulivat he tietämään, mitä oli tehnyt nälänhädän häätämiseksi. Oliko eloja ostanut etelän pohatoilta? Saataisiinko pian lähteä noutamaan?
Ei ollut mitään tehnyt, ei ollut ostanut; ei ollut, millä osti, ei, millä vaihtoi. Silloin kiivastuivat kiusautuneet miehet ja alkoivat Panua sadatella:
—Sinun tähtesi tässä nälkää näemme … sinä vihoitit omat jumalat ja vieraat … kaiken karjankin uhrielukoiksi omistit ja kaiken maailman syötäväksi tapatit. Eikä sinulla nyt sitä tointa, että eloa ostanut olisit!
—Itse ostakaa! On minulla oma tarpeeni!
—Ja millä ostamme? Kato on kaikesta, kato riistasta, kato kalasta!
—On Panulla rahaa, vaikka ei anna!
—Ottakaa, mitä on!
Miehet uskoivat, ettei ollut, sillä ei Panu tavaraansa piilottanut. Mutta kun aina olivat tottuneet siihen, että Panun täytyi auttaa, virkkoivat: